Eipä ole hetkeen tullut kirjoitettua blogiin.
Olen kyllä tiedostanut, että pitäisi.
Mutta sitten en vain ole pystynyt kirjoittamaan mitään diiba daabaa kesäkesä jeejee- juttua ennenkuin olen saanut tämän postauksen sydämeltäni.
Siihen tarvitsin vain hieman aikaa. Ja rohkeutta.
Tappava etäisyys. Sitä se todellakin on.
Enkä tarkoita vain kilometrejä.
Ja mihin viittaan tappavalla?
Parisuhteeseen.
Rakkauteen.
Ihastuin ja sitten hyvin pian myös rakastuin sata lasissa elämäni mieheen marraskuussa 2011.
Kihloihin menimme 1.1.2012.
Erosimme huhtikuun lopulla 2014 asuessamme avoliitossa upeassa, uudessa kaksiossa Seinäjoen uudella ja kauniilla asuinalueella.
Vain toinen oli onnellinen ja se toinen olin minä.
Pian elin yksin vanhempieni luona.
Rakkaus roihahti uudelleen seitsemän kuukauden erillään olon päätteeksi.
Hyppäsin elämäni ensimmäiseen etäsuhteeseen ihmisen kanssa, jonka kanssa olin aiemmin viettänyt aikaa joka päivä, ihmisen, jonka viereen kävin nukkumaan ja jonka vierestä heräsin, joka päivä.
Onnellisena.
Alkuun tunne siitä, että tämä saadaan toimimaan oli vahva.
Välimatkaa oli vajaa tunnin ajomatka.
Näimme alkuun lähes joka viikonloppu.
Kunnes välimatkaa oli vajaat kaksi tuntia.
Näimme pari kertaa kuussa.
Minä olen ihminen, joka tarvitsee huomiota, hellyyttä ja rakkautta osakseen.
Olen rakastava, huolehtiva ja kiltti ihminen, joka välittää valtavasti läheisistään.
Mutta niin rakastunut kuin olinkin, en pystynyt rakastamaan etänä, etenkään kun vastarakkautta ei tullut lankoja pitkin takaisin.
Ei läheisyyttä, ei minkäänlaista kiinnostusta minun elämää, hyvinvointia, haaveitani tai unelmiani kohtaan.
Ei edes hyvänyön toivotusta, ellen tehnyt aloitetta.
Se söi. Ja se söi sisintäni niin helvetisti.
Ja vaikka sanoin siitä, ei mitään enää ollut tehtävissä.
Tai sitten ei ollut edes halua moiseen.
Tappava etäisyys iski katalat petolinnun kyntensä rakkauselämääni ja tuhosi sen.
Repi sen palasiksi, kunnes ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin olla yksin.
Oikeasti yksin.
Siihen asti olin yksin parisuhteessa.
Etäsuhteessa, joka toimi silloin, kun näimme toisiamme.
Joskin jossain kohtaa sekään ei enää tuntunut paikkaavan menetettyä aikaa ja läheisyyttä.
Minä tiedän, mitä on rakastaa ja millaista on olla rakastunut.
En vain enää tiedä, millaista on olla rakastettu.
Sitä tunnetta en ole kokenut enää pitkään aikaan.
Ja jos olenkin, niin en tarpeeksi.
En tarpeeksi siihen nähden, miten paljon taistelin, miten kovasti yritin yksin saada suhteen toimimaan välimatkasta ja etäisyydestä huolimatta.
En ole katkera, ymmärrän tuota ihmistä langan toisessa päässä, mutten valitettavasti voi häntä muuttaa. En vaikka taistelisin elämäni loppuun saakka.
Parempi päästää irti ja myöntää, että taistelut on nyt taisteltu.
Parempi lähteä suhteesta, ja ottaa vastuu siitä murskaavasta surusta, kuin syyttää toista mielipahan tuottamisesta ja katkeroitua.
Elämäni rakkaus.
Ei se kestänyt elämää, mutta tulee aina olemaan osa minua.
Osa kasvuani, osa kehitystäni ihmisenä.
En tiedä, katoaako rakkaus koskaan kokonaan, vai jääkö se kytemään jonnekkin syvälle sisimpääni, mutta jos niin on, haluan vaalia sitä.
Valjastan sen lempeydeksi, lämmöksi ja ymmärrykseksi.
Vastaus siihen, miten minun juhannukseni meni, on tässä.
Ajoin tuon välimatkan, kohtasin elämäni rakkauden, takeltelin sanoissa ja sain lopulta purettua sydäntä painavat asiat ja sanoin ne ääneen ihmiselle, jolle olisi riittänyt tekstiviesti.
Lähtiessäni sain silti lämpimän halauksen.
Siitä olen kiitollinen.
Minä ymmärrän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti