Aika pysäyttävä otsikko vai mitä?
Sellainen mä olen.
Nisti.
Sokerinisti nimittäin. Oon koukussa, jälleen kerran.
Mä arvasin tän, että kun ne kirotut valmistujaisjuhlat pärähtää käyntiin, niin sitten se viimeistään on sillä selvä. Ja enpä olis voinut olla yhtään enempää oikeassa.
Miksi sitten söin juhlissa sokeripitoisia herkkuja? Miksi alkoholisti juo viinaa? Miksi huumeriippuvaiset vetää kamaa?
Varmaan ihan vaan siksi, kun ei voi olla ilman, etenkään kun kaikki on tarjolla naaman edessä. "No kyllä sä tänään voit herkutella, näähän on sun juhlat!"
"Maanantaina ei sitten enää herkutella, nää on vaan yhdet juhlat"
Juu-u. Olihan ne, ja samalla voisi sanoa, että ne oli taas jälleen kerran omat hautajaiset.
Olen myös todella kiukuissani äidille, joka on osasyy tähän totaaliseen repeämiseen. Koska se osti kaikkea aivan liikaa.
Ja sitä kaikkea jäi yli aivan liikaa.
Söin valehtelematta koko viikon putkeen kaikenlaisia herkkuja ja vaikka aamulla päätin pari kolme kertaa, että tänään en syö mitään herkkuja, oli viimeistään aamupalan jälkeen suussa suklaata ja iltapäivällä teen kanssa maistui muutama pikkuleipä ja kellarista kaivettu kuivakakkupala.
Namnam.
Mummolassa oli kuivakakkua, suolakeksejä, patonkia, suklaata ja karkkia.
Namnam.
Ja minähän sitten kanssa söin.
Sain viikko sitten psykologilta ns. "terveen paperit" eli emme näe enää, ellei sitten tule jotain maailmaa mullistavaa kriisiä.
Ja voin sanoa, että terve ei kyllä oo se, miksi itseäni tälläkään hetkellä kutsuisin. Muut elämänosa-alueet on ihan ookoo, enkä oo yleisesti mitenkään masentunut. Ihan vaan suoraan sanottuna ahdistunut ja kiukustunut siihen, etten taaskaan omaa minkäänlaista itsehillintää tai kontrollia.
Meinasin jo sanoa, että eilen en herkutellut, mutta kas, söinhän mä täytekakkua aamupalaksi kaverin luona. Niin joo tosiaan. Mut sehän on ihan normaalia, eikö?
Ai ei? Aijaa. Aha. Hups. No voi saatana.
Mutta mummolassa en herkutellu! Join vaan kaks kuppia teetä ja pystyin ees sen kerran pysymään lujana. Jotain kai sekin.
Miksi sitten kirjoitan taas tästä aiheesta? Miksi oon taas pettynyt itseeni? Miksen harjoitakaan sitä psykologin ja ravitsemusterapeutin suosittelemaa armollisuutta? No koska se tarkoittaa mulle sitä, että syö vaan vaikka joka päivä kakkua ja kaakaota, koska kyllähän sun pitää osata olla itselles vähän armollisempi!
Vähän armollisempi ei varmaan tarkoita ihan tuota.
Jälleen eräillä koulupäivän jälkeisillä kakkukahveilla luokkakaveri heitti "eikö ookin Mari kiva, kun osaa olla itselleen armollisempi?" Juu, vastaa allekirjoittanut hymyssä suin ja hullunkiilto silmissä.
Aivot on liekeissä eikä päähän mahdu muuta kuin: "SOKERIA OI JES JES!!!"
Ja olo jälkeenpäin? Ajan kotiin vatsa vääränä ja vääntävänä lievän yökötyksen tunteen kera.
Morjens.
Siltikään, mä en vaan osannu olla vetämättä itteeni tähän kierteeseen.
Miten ihmeessä mä sain koskaan pudotettua 20 kiloa? Miten ihmeessä mä pystyin olemaan kolmekin kuukautta ilman mitään sokerisia herkuja? Miten mä pystyin pitämään itteni niin hyvin kurissa?
Ja miksi, oi miksi mä päästin otteeni siitä?
Erittäin hyvä kysymys. Vielä parempi kysymys on, miksen mä pysty enää olemaan edes yhtä päivää ilman jotain mässyä?
Miten mä oon lihonut vajaassa vuodessa 10 kiloa? No tuota, syömällä.
Miten mä oon onnistunu pilaamaan vaivalla tehdyn työn jo ihan vaan viime syksyltä? No tuota, syömällä.
Sitä vois varmaan syyttää taas jälleen kerran kaikkia muita niinku mulla on tapana.
"No, ku syksyllä oli niin paljon kaikkia juhlia, no ku syksyllä on niin pimeetä, että tekee mieli vähä herkutella, no ku syksyllä ei oo kiva lenkkeillä, no ku alettiin uudestaan seurustelemaan, no kai ny, ku alotin e-pillerit uudestaan"
"No kun kaikki muutkin saa, sitäpaitsi ne yllytti"
Paskanmarjat. Ei oo kukaan ikinä ruokaa tai mässyä väkisin mun kurkusta tukkinu alas.
Ja miksi piti sitten syödä niinkuin muutkin, vaikken ole samalla lailla kykenevä vetämään siihen touhuun mitään rajaa? Miksen voinu kieltäytyä fiksusti, niinku kieltäydyn kahvista, alkoholista, tupakasta ja huumeistakin? Mun tapauksessa sokeri ei oo yhtään yllämainittuja parempi aine.
Ei todellakaan. Se tekee hetkellisesti hyvän olon.
Hetkellisesti.
Ja yleensä vielä sen oksettavan olon sekä fyysisesti että henkisesti.
Ja ne ei ookkaan enää hetkellisiä.
Silti mä jatkan sitä touhua.
Tilasin tuossa reilu viikko takaperin itelleni bikinejä, jossain tilapäisessä mielenhäiriössä.
Tota noin, kun mä en ihan näytä tolta, ei se varmaan hoidu ihan pelkillä bikineillä? Höh. Mä jo vissiin luulin.
Ja jälkeenpäin, kun sain nuo kauniit, ihanat ja helvetin pienet bikinit kotiin, tajusin, että mulla ei oo mitään käsitystä todellisuudessa, miten paljon mun kroppa on puolessa vuodessa muuttunu.
Millä ihmeen aivohalvauksella mä oon menny ja tilannu 36 koon bikiniyläosat? Kysynpähän vaan. Juu, viime kesänä ne olis ehkä mennykki. Nyt ei mahtunu kyllä mitenkään päin.
(Eikä kyllä toisaalta mahtunu äidillekkään. Laiha lohtu.)
Mutta, eipä muuten mahtunu 40 koon alaosatkaan, ja siinä oli sentään jo alistuneen realistinen ote, koko 40, ei kai nyt isompia...?
Taas tekisi mieli sanoa, että no sen merkin vaatteet nyt on aina pieniä ja tiukkoja.
Ehkä onkin, mutta varmaa on, että ainakin mun päällä on.
Dämn.
Viime vuoden keväänä mulla oli jalassani 36 koon farkut ja syksyllä 28 tuuman farkut. Kappas vaan, ei viitti enää edes päälle kattoa, etteivät repeä, ressukat.
Lauantaina mä taistelin saadakseni 40 koon stretch-caprit jalkaan sovituskopissa. Ja vaikka ne ei tuntunu, saati näyttäny kivoilta, mä ostin ne silti.
Minkähän takia?
Kukaan ei todellakaan tiedä.
Miten ihmisen pääkoppa voi tulla noin paljon jäljessä myös näin päin? Aiemmin kun laihduin, oli vaatteet sovittaessa isoja. En nähnyt itseäni peilistä pitkään aikaan yhtään pienempänä.
Ja nyt, kun mulle menee nippa nappa kolmet farkut, joista kahdet oli ennen lököfarkut, niin silti mä meen ja tilaan bikineitä.
Missä järki? Huhuu??
Enkö mä oo jo todennu, että + 10 kiloa = en todellakaan ole menossa rannalle bikineissä tänä vuonna.
Ja sitten se menee ja tilaa niitä bikinejä, vaikka edellisetkin on hädintuskin päivänvaloa nähneet.
Oon itekin hämmentynyt ja siksi mä tätä kirjoitankin, että todella tajuan.
Mutta hei, ainaki ne tissit on kasvanu, jotain hyvääkin! Koska viime kesänähän oli kutistuneiden tissien aiheuttama kriisi.
Eikö nainen saa olla yhtä ainoaa kesää (tai syksyä) onnellinen kropassaan? Ei.
Aina on jotain.
Toki, on mulla hyviäkin hetkiä, toisinaan jopa osittain hyviä päiviäkin.
Keskiviikkona näin pitkästä aikaa hyvää ystävää ja käytiin ulkona syömässä. Söin tietenkin aivan liikaa, (okei, me molemmat syötiin liikaa) söin väen vängällä jo kylmenneen hampurilaisen ja kylmiä ranskalaisia.
Siis minkä takia?
Sitten mä söin vielä jäätelöä ja keksejä, vaikka maha oli aivan hervoton pallo jo ennen kun päästiin takaisin tämän ystävän luo, jälkkäri jo mielessä, tietenkin.
Miksi oi miksi?
Lauantaina olin viettämässä iltaa ystävien kanssa Seinäjoella. Mulla lähti homma lapasesta, ennenkö viimeinen vieras oli edes paikalla. Koska mulla oli nälkä ja koska pöydällä oli vaahtokarkkeja.
Miksi? Tuskin olisin kuollu nälkään ilman niitä, vai mitä?
Alkupalaksi näitä. Namnam.
Broileripiirakan ja salaatin kaveriksi näitä. Namnam.
 |
| Kuva Facebook/Erja Mäki-Filppula |
Ja jälkkäriksi tälläistä. Namnam.
Sunnuntaina meillä oli upea aamupalapöytä täynnä kaikkea.
Mä otin ensin ruisleivän. Hyvä valinta. Päälle vähän jotain leikkelettä, juustoa, kurkkua ja vähän paistettua kananmunaa. Ei paha vieläkään, ihan perus.
Kuppi teetä ja lasi tuoremehua, harvinaista herkkua, muttei varsinaista herkkua. Sitten pala broileripiirakkaa... Ei nyt synneistä pahin sekään.
Sitten mustikkamuffinssi, no sehän oli ihan pieni ja itseleivottu... Sitten vielä pala edellisiltana tutuksi tullutta, erittäin herkullista täytekakkua...
Aamupalaksi.
Miksi? Koska kaveri yllytti? Koska sekin otti?
Joo ja ei. Mutta lähinnä siksi, että mä olen niin pahasti koukussa. Kaksi muuta pöydässä istuvaa osasivat kyllä sanoa ei kiitos.
Mutta en minä.
On ihanaa nähdä ystäviä, viettää iltaa, jutella ja nauraa, mukavaa vaikka vaan istua ja oleskella. Mutta yleensä kaikki tämä tapahtuu ruoan ympärillä. Eikä se mitään, monella muulla se toimii. Mutta mua se sekä innostaa, että ahdistaa, koska ei mitään rajaa.
Nyt oon taas päättäny, etten syö herkkuja.
Mitään herkkuja.
Ainakaan arkena...
Ainakaan mummolassa...
Ainakaan kotona...
Mutta sitte ne sanoi radiossa, että tänään on jäätelön synttärit!
Mä haluan jäätelöä.
Enkä halua!
Haluan mä vähän...
Enkä halua, helvetti soikoon.
Mutta ku ne puhui siitä sielä radiossa...
Huomenna nään taas ystäviä. Ehdotin paikaksi Vaasan parasta, salaatteja ja kakkuja tarjoilevaa paikkaa. Öö. Että suoraan houkutusten äärelle?
Tietenkin.
Jospa mä olisinkin reipas ja söisin mahan täyteen sitä salaattia.
*kakut kuiskii ja supattaa vitriinissä*
Ei ne ystävät varmasti pahastu, jossen söisikään sitä kakkua.
*vilkuilee vitriinistä iloisesti heiluttavia kakkuja*
Ehkä mä kuitenkin otan vaan teetä jälkkäriks, eihän ne voi siitä pahastua.
No ei taatusti, mutta hävettää selitellä.
Hävettää selitellä, että mun ei pitäisi koska mä oon riippuvainen.
Mun pitäis varmaan olla katkolla.
Mutta ettei nyt ihan pelkkää itkua ja verenvuodatusta olis, niin kyllä noille mun monologeille voi nauraa ihan hyvillä mielin, koska onhan tää pelleily lähinnä naurattavaa.
Ihan oikeasti.
Kun ne kerta ihan radiossakin puhuu jäätelöstä, niin kyllä mä melkeen teen syntiä, jossen syö sitä jäätelöä sen synttärinä! Hahhah, jäätelö varmaan loukkaantuu mulle, jos näin teen.
Jäätelölle tulee meinaan paha mieli.
(Ihan varppina tulee!)
Kun kyllähän ne kaupassaki ihan itkee, jos kävelen ohi ja vilkaisen vaan kylmästi päälle.
Pieni loppukevennys, miettikääpä sitä. Itkeviä jäätelöitä, parkuvia tötteröitä, nyyhkyttäviä poloisia.
