My Kind Of Life: #Valmistujaiset

Ja sitten. Valmistujaisista.

Sain vihdoin tänään valmistujaiskuvat koneelle, joten luvassa valmistujaisten juhlahumua ja kesäisiä kuvia!

Perjantaina 29.5.2015 kokoonnuimme Ilmajoentien yksikön juhlasaliin viimeisen päälle laittautuneina, jännittyneinä.

Perhosia vatsassa taisi olla itse kullakin, mutta uskon, että erityisesti itselläni, olihan mun määrä pitää puhe täydelle salille valmistuneita ja heidän läheisiään. Erityisesti jännitin tietysti sitä, mitä luokkatoverini puheesta pitäisivät, olihan se kuitenkin heille osoitettu.

Juhlavieraat asettuivat paikoilleen, pyörin penkissäni eturivissä, jonne saavuin luonnollisesti ajoissa, erittäin hyvissä ajoin - tietenkin.

Sali täyttyi hiljalleen ja tilaisuus saattoi alkaa. Ilmajoentien yksikön opettaja toivotti juhlaväen ja valmistuvat tervetulleeksi ja seuraavaksi puhumaan pääsi koulutuspäällikkömme, sekä vieraileva puhuja, yrittäjä Jari Mäki koskenkorvalta.

Odotus oli hirvittävää, enkä pystynyt rauhoittumaan, vaan pyörin edelleen penkissäni, kuiskutin Sallalle ja hihittelin hermostuksissani. Nälkäkin oli jo kova, koska syömisestä alkoi jo olla aikaa.

Nautimme opiskelijabändi Coveronin musiikkiesityksestä, seurasimme todistusten ja stipendien jakoa, oma ryhmämme oli vuorossa lähestulkoon viimeisinä. Ja aakkosjärjestyksen ansiosta minä tietenkin viimeisenä.

Kyllä oli muuten orpo olo istua yksin eturivissä muiden odottaessa omassa rivissään todistuksineen ruusuineen.

Lopulta kuulin oman nimeni lausuttavan ja marssin opettajani luo halaamaan ja vastaanottamaan todistuksen, sekä halaamaan vielä toista opettajaa, joka ojensi sitten ruusun ja paperipussiin pakatun ruisleivän, matkaevään elämään.

Lopultakin sain marssia omieni joukkoon.

Läheiset parveilivat ympärillämme ja kuvia räpsittiin joka suunnasta.

Palasimme paikoillemme ja oli puheiden vuoro, ensin vuorossa oli maatalouspuolen valmistuneen puhe. Tänä aikana hikoilin (mahdollisesti aiempaakin enemmän) penkissäni ja pyörittelin hermostuneena käsiäni. Luokkatoverit hymyilivät kannustavasti.

Puhe loppui, juontaja pomppasi penkistään ja oli hyppäämässä ohjelmassa eteenpäin... Ei! Mulla oli vielä puheenvuoro! Käteni ponnahti ilmaan "Anteeks, mulla on vielä puhe!" Huudahdin reippaasti ja heilautin taiteltua paperinivaskaani aivojen ajatellessa kuumeisesti "Nyt se on sitten menoa!" Juontaja pahoitteli ja marssin määrätietoisesti kohti puhujanpönttöä tärisevin käsin, otin mikrofonin, levitin paperit 1, 2 ja 3 eteeni, vedin henkeä ja katsoin luokkatovereitani.

Ensinnä (ja läpi puheen) katseeni hakeutui Elinaan, jonka liikuttunut ilme tuntui sydämessä asti.

Pidin puheeni, en takellellut, en änkyttänyt, happi ei loppunut, en pyörtynyt. Välillä nostin katseeni ja jälleen kohtasin rakkaiden luokkatoverieni liikuttuneet kasvot.

Ja sittenkin onnistuin päättämään puheen itkemättä.

Onnittelin valmistuineita, kiitin ja marssin huterin jaloin takaisin omalle paikalleni. Huh!

Näin paikalleni palatessa viereisessä penkkirivissä istuvan äitini olevan pakahtumaisillaan ylpeydestä.

Oli se melkoisen hieno tunne, ystävät kiittelivät, etenkin Elinan silmät kiilsivät ja tiesin, että huolella valitut sanani olivat menneet perille.

Hitunen vakavaa elämänfilosofista pohdintaa, metaforia, hitunen huumoria, pieni pilke silmäkulmassa, sekä vilpittömät onnentoivotukset tulevaa varten.

Aito kiitos koko sydämestäni.

Lopuksi lauloimme Suvivirren ja sitten se oli siinä.

Halattiin ja hajaannuttiin. Vanhemmillani oli jo hoppu kotiin, ja olinhan toki itsekin jo aika uupunut, päätäni särki ja korkoihin tottumattomat jalat protestoivat, joten yhteiskuvat jäivät sitten mun osalta ottamatta.

Kyllähän se matkalla harmitti, mutta tuleehan noita sitten otettua, kun taas nähdään :)

Tuli lauantai, varsinainen juhlapäivä.

Aikaa valmistautumiselle oli ruhtinaallisesti, ja kaikki tarjottavatkin saatiin nätisti esille ilman paniikkia.