Elämyksiä hakemassa.

Eilen oltiin koko perheen voimin elämysmatkalla, nimittäin lähdettiin aamusella ajamaan Ruovedellä pidettävään ryhmänäyttelyyn, joka oli samalla Riian ensimmäinen näyttely.

Matka meni hyvin ja parin stopin kautta löysimme perille Ruoveden urheilukeskukseen, jossa näyttely pidettiin. Opastus oli paikkakunnalla hyvin järjestetty ja helppoa seurata, pisteet siitä!

Paikanpäällä olikin jo melkoinen vilske, kun tapahtuman järjestäjiä ja osallistujia poukkoili kehissä ja niiden ulkopuolella. Bongasimme pian tuttuja ja menimme juttelemaan. Pennulla riitti virtaa kuin pienessä kylässä, pitkän automatkan hyvin levättyään...

Onneksi Riia rauhoittui melko pian ja saatiin ihmetellä kehän tapahtumia vuoroamme odotellessa.

Ei tarvinnut kovin kauaa odottaa, olimme melko hyvin aikataulussa.

Perhosia oli mahassa ihan reilusti, vatsan täydeltä.

Jännitti kyllä ihan oikeasti neidin ensi esiintyminen oikeassa näyttelyssä.

Ihan turhaan.

Riia oli niin reipas ja kuunteli hyvin, seurasi mua nätisti ja oli pöydälläkin kuin vanha tekijä! Mun sydän oli pakahtua ylpeydestä jo siinä ja lähes silmänräpäykseltä tuntuvan ajan päästä oltiinkin kehässä yhdessä velipoika Hugon kanssa ja otettiin sisaruksista mittaa rodun parhaan pennun valinnassa.

Tällä kertaa kävi niin, että Riia valittiin rotunsa parhaaksi ja sai vielä kunniapalkinnon! Olin aivan puulla päähän lyöty ja aivan rehellisesti luulen, että monttu auki, kun hymyilin ja kiitin tuomaria hämmästyneenä ja yllättyneenä tuloksesta :D

Oi sitä riemun tunnetta! ^^

Riialainen posettaa <3

Rodun parhaan pennun valinta. Miten hieno mamman reipas <3

Ja niin siinä kuulkaa kävi, minun pikku agentti, pippurimuija vei voiton ja sai ROP-tittelin ensimmäisessä näyttelyssään. Velipoika Hugo sai vastaavasti VSP-tittelin, eli oli vastakkaisen sukupuolen paras, ei kyllä yhtään huonosti sekään! <3

Vielä posetukset palkintojen kera :)

Pikku Agentti <3

Kaikki ylläolevat kuvat ovat Marika Piilosen ottamia.

No, kotiin saatiin lähteä siis erittäin hyvillä mielin! *tuuletukset*

Itse ajoin tullessa, joten lähtiessä sain hengähtää ja toimia apukuskina onnellisella kestovirneellä varustettuna. 

Matka taittui jälleen hyvin, mutta ihan kommelluksitta ei tietenkään selvitty...

Alavuden ABC:llä poiketessa huomasimme, että pakoputki roikkui niin ikään maata hipoen autonpohjasta. 

Hupsista!

Ei muutaku iskä neuvokkaasti laittoi putken mustekalalla kiinni :'D 

Siis sellainen kuminen lenkkisysteemi, joka yleensä yhdistetään polkupyörän käyttöesineistöön. 

Hihi, mutta kyllä se viritelmä vaan sitten Vaasaan asti piti!

Kotona isot koirat odotti aitauksessa, tietysti riemusta pakahduksissaan <3

Mainio reissu, ja oltiinhan me kaikki kertakaikkisen tyytyväisiä - pakoputki-episodista huolimatta - että tämä tuli koettua! :) 

Ai niin ja lisäksi, heti kun alettiin pelipaikalle päästyämme purkamaan tavaroita autosta, iskä onnistui paukauttamaan mua otsaan retkituolilla. 

Ai. 

Tokikin tämä kävi vahingossa :'D 

Reaktioni lieni melko suora lainaus Kiroilevan Siilin vakiolausahduksista parkkipaikalla karjuessani. Aika perussettiä taas Virtasilta.

Niin, ne on aina vähän tuollaisia nuo meidän perheen "elämysmatkat" :D

Mutta! Tästä olikin mahtava aloittaa neidin näyttelytaipale! Seuraavan kerran kipaistaan kehään Miljoona Koirassa, eli suuntaamme Tuuriin kesäkuussa :)

10 päivää valmistumiseen on.

Toukokuun puoliväli häämöttää edessä, itseasiassa se on jo huomenna!

Vastahan mä kirjoitin vapusta.

Meillä kevät hujahtaa aina hirvittävän nopeasti, yhtäkkiä huomaat, miten valoisaa on vielä illalla, miten kaikkialla vihertää ja kasvit alkavat tekemään ihania pieniä nuppuja.

Hiljalleen kaikki mainokset alkavat täyttyä lakkiais- ja valmistujaislahjaideoista, sanomalehdet mainostavat valmistuville tarkoitettuja pikkuilmoituksia, jossa kiittää tai kutsua vieraat juhlimaan.

Vaate- ja korunettikaupat ovat pullollaan juhlasesonkiin sopivia tuotteita. "Valkoiset mekot lakkiaisiin täältä", "Juhlan kauneimmat korut meiltä" jne.

Minä valmistun uuteen ammattiin. 

Saan käteeni toisen alan paperit ja minusta tulee sisustusalan artesaani.

En ole enää opiskelija vaan työtön myyjä ja artesaani.

Valmistuminen herättää monia tunteita ja ajatuksia.

Mitäs tämän jälkeen?

Milloin näen taas näitä ihania ihmisiä, joista osasta on kahdessa vuodessa tullut hyviä ystäviäni?

Mistä saan töitä?

Mistä saan rahaa?

Voisinko sittenkin ajatella jatkokoulutusta?

Missä ja millaista, milloin?

  

Onko minulla tarpeeksi uskallusta muuttaa vaikkapa toiseen kaupunkiin, yksin?

Vaasassa ei nimittäin ole nimeksikään töitä, eikä täällä ole minua kiinnostavia koulujakaan.

Elän etäsuhteessa.

Täytän marraskuussa 25.

Minulla on työkokemusta kaupan kassalta ja hampurilaisten paistosta. Vau.

Mitä haluan elämältä, mitä sillä on minulle tarjottavana?

Pitäisi uskaltaa. Pitäisi uskaltaa ottaa hyppy tuntemattomaan. Pitäisi löytää se polku, millä haluan kulkea. Pitää mahdollisesti uskaltaa jättää entinen elämä taakseni.

Sehän on helppoa, enhän minä ole enää mikään lapsi.

En niin, vastuu on siis kaikki minulla. 

Millä huolehdin paitsi itsestäni, myös kahdesta karvalapsestani, mistä ja millä rahalla saan asunnon, johon saan ottaa koirani mukaan?

Entäs se parisuhde sitten?

Elämä on täynnä kysymyksiä, päätöksiä ja seurauksia. 

Onko kuitenkin parempi todeta syteen tai saveen, kun voivoi, olisinpa uskaltanut?

Sen ainakin tiedän, etten halua heittää enää vuottakaan elämästäni hukkaan, enkä halua elää muiden mieliksi, enkä halua loputtomiin asua vanhempieni luona. En todellakaan.

Nyt onkin siis enää se helpoin osuus edessä, mitä minä haluan?

Niin mitä?

Noh, jospa kuitenkin yrittäisin ensin nauttia tulevista päivistä luokkalaisteni kanssa, iloitsisin valmistumisestani siitä huolimatta, millaisia ovia se avaa tai on avaamatta. Laittaudun niin nätiksi kuin suinkin on mahdollista, juhlin läheisteni kanssa ja elän päivä kerrallaan.

Älä Laihduta- Päivä.

Tänään vietetään kansainvälistä Älä Laihduta- päivää. 

(International No Diet Day)

Itselle aihe on ollut ajankohtainen vuodesta 2012, jolloin painoa oli reilut 20 kiloa ylimääräistä. Sittemmin laihduttamisesta tuli osa elämää, liian iso ja hallitseva. Ikäänkuin ihmiset tosiaan arvottaisivat mut sen perusteella, paljonko painan, paljonko olen painanut tai paljonko tulen joskus painamaan.

Niin kauan, kun homma ei mene oikeasti sairauden puolelle.

Läheltä on liipannut, ja mulla kesti todella pitkään tajuta, ettei mun suhtautuminen jatkuvaan painonpudotukseen ollutkaan ihan terve. 

Juu, olen uskotellut itselleni olleeni viime keväänä onnellisempi kuin koskaan, koska painoin vähimmillään 58 ja risat. 

"Ihan ookoo muuten, mut hyi omg noi reidet"

Joopa joo.

Olinkohan mä kuitenkaan oikeasti todella onnellinen juuri eronneena (lue jätettynä), periaatteessa kodittomana, murheena millä ja miten kuljen Vaasasta Ilmajoelle tulevan lukuvuoden?

Totta helvetissä oli upeaa katsella itseään peilistä, kun vihdoin huomasi itsekin ne tulokset. 

Toisaalta, vaikka peilistä katsoi takaisin hoikempi nainen, oli läskiä silti tuolla, tuossa, täällä ja tässä ja vähän tuossakin. Ja ne oli saatava pois, niin sitten olisin kaunis ja hyvä ja ah, mitä lie kaikkea muuta.

Vaan kas, kun ei ne lähteneetkään. Miksihän? Syitä on varmasti monia, mutta luulen, että jossain kohtaa lopulta tuon tajutessani tipuin kovaa ja korkealta, koska olin itse määritellyt onneni riippuvaiseksi nimenoman vaa'an lukemasta, ja siitä, että mitä pienempi vaatekoko, sen parempi ihminen. 

Jes. Kuulostaa tosi terveeltä. 

Sitten en tiedä mitä tapahtui, tapahtuiko vaan kesä vai mistä syystä motivaationi putosi ja paino alkoi kiipeämään tasaisen päättäväisesti ylöspäin.

Jossain kohtaa tässä hiljattain älysin, että hetkinen, mikään ei mahdukkaan enää päälle. 

Ihmekös tuo, kun painoa on tullut 10 kiloa takaisin noista "onnen päivistä".

Suorastaan musertavaa kirjoittaa tuo mustana valkoiselle. 

Haluan silti olla rehellinen. 

Tämä on raaka totuus siitä, mitä ihminen voi itselleen tehdä, kun joutuu tuohon laihdutus-kierteeseen.

Toivottavasti edes joku saa tästä irti pointtini ja lakkaa arvottamasta itseään laihtumisen tai laihtumattomuuden mukaan.

Turvotuspäivän jälkeinen aamu. Parempi, mutta yhä hirveä.

Voin sanoa, että on onni ollut kaukana. Ei ole asunut onni täällä, välillä on itketty pari päivää, ahdistuttu niin helvetisti, että ajatukset ovat olleet kaikkea muuta kuin terveitä.

Olen epäonnistunut, pettänyt itseni ja aikalailla muutkin, koska olen tehnyt ties mitä herkkulakkoja ja muita lupauksia julkisesti, kuten esim. uudenvuoden lupaukset ja sitten ne oman pään sisällä ja kotona ääneen mainostetut lupaukset parantaa tapani.

Joopa joo.

Onnekseni mediassa on nykyään myös paljon hyväksyntää, kampanjoidaan laihuuden (sairaalloista) ihannointia ja painotetaan, ettei onni ole vaa'asta tai vaatekoosta kiinni. 

Ei sen pitäisikään olla.

Mutta tiedättekö, siitä on aivan helvetin vaikea saada kiinni. Koska mä tunnen asiat noin 150% kapasiteetilla. Mikään tunne ei ole mulle "vain tunne", joka menisi hetkessä ohi. Ei ainakaan negatiiviset tunteet. 

Ne musertavat ja syövät hengiltä, ahdistavat ja saavat mielen mustaksi jopa päiviksi. Olen ollut erittäin mukavaa seuraa kotona paasatessani ja haukkuessani itseäni.

Ja jos joku uskaltaakin väittää vastaan, räjähdän kuin atomipommi ja itsetunnonpalasia saa keräillä kasaan kauan.

Pahinta on syyllisyys ja häpeä ja se loputon paha olo, joka purkautuu väsymyksenä ja kiukkuisuutena läheisiini, jotka taatusti tahtovat sanoillaan ja tuellaan kaikkea muuta kuin pahaa.

Yritän sanoa, että haluaisin parantua tästä laihdutus-pakkomielteestä ja haluaisin oppia tekemään asiat oikein. Syömään oikein. Arvottamaan asiat realistisesti ja lakata syyllistämästä itseäni. 

Oppia täsmäsyömään. 

Oppia olemaan tyytyväinen itseeni joka päivä, eikä vain hyvinä hetkinä. 

Oppia kunnioittamaan ja arvostamaan kroppaani ja olemaan sille armollinen kaiken rääkkäyksen ja sättimisen jälkeen.

Olen lukenut lähes loputtomiin artikkeleita armollisuudesta ja sallivasta syömisestä, joustavuudesta. 

Joskus asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

Tässä pala minun tarinaani siitä, mitä laihduttaminen tekee kropalle ja mielelle.

Siitä joutuu ravitsemusterapiaan ja psykologille.

Niin mukava kuin psykologini onkin, en suosittele hankkiutumaan tähän tilanteeseen.

"Kansainvälisen Älä laihduta -päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Toivomme, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on. – Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden." SYLI ry, Syömishäiriöliitto

Toukokuu, vihdoin!

Keväällä on kiva tehdä pieniä uudistuksia, laittaa kotia, vaihtaa tekstiilejä, ostaa pirteän värisiä ja kenties hempeitäkin kevätvaatteita, ostellaan hyvää mieltä vaikka tuoreiden leikkokukkien muodossa tai sitten käydään päivittämässä lookkia, vaikka värjäämällä tukka uuteen uskoon tai sitten voi käydä ihan vaan siistimässä ulos mallistaan kasvanutta kuontaloa.

Mä tein niin.

Ja kyllä kannatti!

Oon jo pidempään halunnu hiljakseen pois tästä lyhyestä mallista, vaikkakin se sopii ihan hyvin, mutta kyllä se kuulkaa alkaa vajaassa viidessä vuodessa pikkuhiljaa kyllästyttämään.

Toki, vaikka sitä lettiä haluaakin kasvattaa, kannattaa sitä välillä silti käydä pätkimässä kuivia latvoja pois. Mitäpä sitä huonoja latvoja enempää venyttämään!

Eli aikalailla extempore katsastin vakio kampaamoni nettiajanvarauksesta ajan, johon oli pari tuntia ja varasin sen!

Vasta kampaamokäynnillä tajusin ihan kunnolla, ettei tuo kasvatuspehko ollut kovin nätti. Hehheh.

Mutta hyvin se oli kasvanut! Viime käynnillä vedettiinkin pituutta pois ihan kunnolla ja uutta pituutta alkoi kasvaa näköjään aika reippaastikin.

4. joulukuuta leikattiin kunnolla kuivaa latvaa pois!

No, millaiseen tulokseen päästiin tällä kertaa?

Day To Day:n taitava Mervi loihti puolessa tunnissa tuosta räjähtäneestä pörröstä naisellisen ja kauniin, mun kasvoilleni erittäin hyvin sopivan mallin.

Lähdin kampaamosta onnellisena, itsevarmana ja tunsin itseni kauniiksi. 

Voiko rahalla ostaa onnea, itsevarmuutta, kauneutta? Voi. 

Ainakin yhdeksi päiväksi.

Nimittäin enhän minä sitä osaa noin nätiksi ite laittaa, osaisinkin! Mutta nyt tukka näyttää taas kivalta suoristamattakin ja ilman sen kummempia muotoilutuotteita. Cutrinin Chooz kihara-ainetta käytän, jos jotain ja hiukan lakkaa päälle, siinäpä se.

Tältä näyttää tukka ilman ammattilaisen puunausta, kihara-aineen innoittamana ja illanpäätteeksi.

Ja sittenhän meillä oli vappu! Vappunahan joka ylioppilaan "kuuluu" käyttää kovalla vaivalla hankittua ylioppilaslakkia.

Kovalla vaivalla... Hehhe. Haettiin mummon kanssa cittarista. 
Peace of cake. 
Okeiokei, piti sitä jonkun verran tsempatakin, että sen lätsän sai lopulta vetää päähänsä. 

Ja saa vetää, joka vappu. 

Tällä kertaakin piti tietysti ottaa se pakollinen lätsäkuva.

Hain inspiraatiota yhdestä ylioppilaskuvastani (kyllä, yli-innokas ja ylpeä mamma halusi niitä seinälle kolme...) ja "kopioin" sen tähän päivään.

Aika hauska idea, vaikka itse sanonkin! 
Oli muuten pikkasen erinäköinen muija kuin viisi vuotta sitten.

Ylioppilas vm 2010

Hattupatsastelun lisäksi nautin tietysti mummon tekemää simaa ja pari rinkeliäkin upposi. Oikein helposti, kuinkas muutenkaan.

Mä en vaan voi käyttää sanaa munkki, kun niissä on reikä keskellä! Munkissa ei oo! :D Tämä lienee tyystin makuasia, mutta mä en syönyt vappumunkkia, vaan rinkeleitä. Piste. 

Ja sitten tuli mulle ihan uusi vappuperinne, kun pääsin iskän kyytiin ja liityttiin perinteiseen moottoripyörien vappuletkaan, joka lähtee Vaasan satamasta, kulkee sieltä läpi keskustan ihmisten kerääntyessä tienvarsille ihailemaan toinen toistaan päheämpiä pärriä. 

Kyllä oli kuulkaa siistiä!

Ihan mahtava kokemus olla osana perinnettä. Ja hei, vitsi kun tuli hyvä mieli pikkulasten vilkuttaessa innoissaan vanhempiensa helmoista. 
Tämä taatusti päheä ja katu-uskottava prätkämimmi huiskutti iloisesti takaisin. 

Ihanat pienet ilahtuivat niin kovin ^^

Iskän rakas Suzuki Bandit <3

Ja hei sitten aivan paras juttu, nimittäin meikämuijan oppari, se o nyt kasassa, kansien välissä ja palautettuna opettajien arvosteltavaksi. JES! Samoin PowerPoint-esitys on valmis esittelytilaisuutta varten ja ohjaava opettaja on nähnyt työstetyn tilan valmiina ja oli siihen tyytyväinen.

Aika hemmetin hyvä fiilis, jahka sen vielä täysin tajuaa.

Hei, ei muuta kuin hyvää, lämmintä ja toivottavasti aurinkoista toukokuun alkua kaikille!