Toukokuun puoliväli häämöttää edessä, itseasiassa se on jo huomenna!
Vastahan mä kirjoitin vapusta.
Meillä kevät hujahtaa aina hirvittävän nopeasti, yhtäkkiä huomaat, miten valoisaa on vielä illalla, miten kaikkialla vihertää ja kasvit alkavat tekemään ihania pieniä nuppuja.
Hiljalleen kaikki mainokset alkavat täyttyä lakkiais- ja valmistujaislahjaideoista, sanomalehdet mainostavat valmistuville tarkoitettuja pikkuilmoituksia, jossa kiittää tai kutsua vieraat juhlimaan.
Vaate- ja korunettikaupat ovat pullollaan juhlasesonkiin sopivia tuotteita. "Valkoiset mekot lakkiaisiin täältä", "Juhlan kauneimmat korut meiltä" jne.
Minä valmistun uuteen ammattiin.
Saan käteeni toisen alan paperit ja minusta tulee sisustusalan artesaani.
En ole enää opiskelija vaan työtön myyjä ja artesaani.
Valmistuminen herättää monia tunteita ja ajatuksia.
Mitäs tämän jälkeen?
Milloin näen taas näitä ihania ihmisiä, joista osasta on kahdessa vuodessa tullut hyviä ystäviäni?
Mistä saan töitä?
Mistä saan rahaa?
Voisinko sittenkin ajatella jatkokoulutusta?
Missä ja millaista, milloin?
Onko minulla tarpeeksi uskallusta muuttaa vaikkapa toiseen kaupunkiin, yksin?
Vaasassa ei nimittäin ole nimeksikään töitä, eikä täällä ole minua kiinnostavia koulujakaan.
Elän etäsuhteessa.
Täytän marraskuussa 25.
Minulla on työkokemusta kaupan kassalta ja hampurilaisten paistosta. Vau.
Mitä haluan elämältä, mitä sillä on minulle tarjottavana?
Pitäisi uskaltaa. Pitäisi uskaltaa ottaa hyppy tuntemattomaan. Pitäisi löytää se polku, millä haluan kulkea. Pitää mahdollisesti uskaltaa jättää entinen elämä taakseni.
Sehän on helppoa, enhän minä ole enää mikään lapsi.
En niin, vastuu on siis kaikki minulla.
Millä huolehdin paitsi itsestäni, myös kahdesta karvalapsestani, mistä ja millä rahalla saan asunnon, johon saan ottaa koirani mukaan?
Entäs se parisuhde sitten?
Elämä on täynnä kysymyksiä, päätöksiä ja seurauksia.
Onko kuitenkin parempi todeta syteen tai saveen, kun voivoi, olisinpa uskaltanut?
Sen ainakin tiedän, etten halua heittää enää vuottakaan elämästäni hukkaan, enkä halua elää muiden mieliksi, enkä halua loputtomiin asua vanhempieni luona. En todellakaan.
Nyt onkin siis enää se helpoin osuus edessä, mitä minä haluan?
Niin mitä?
Noh, jospa kuitenkin yrittäisin ensin nauttia tulevista päivistä luokkalaisteni kanssa, iloitsisin valmistumisestani siitä huolimatta, millaisia ovia se avaa tai on avaamatta. Laittaudun niin nätiksi kuin suinkin on mahdollista, juhlin läheisteni kanssa ja elän päivä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti