Olen miettinyt tätä postausta jo hetken, muttei mulla ole siihen mitään tiettyä kaavaa. Elämä vaan tapahtuu. Siinä kaikki, eikä sitä kannata jäädä vatvomaan liiaksi, kun ei se auta enää kuitenkaan. Enkä tiedä sitäkään, miten järkevästi tämä teksti etenee, mutta menkööt.
Tiedossa iso elämänmuutos, nimittäin muutto Vaasaan vanhempien luokse vähintään vuodeksi, ainakin kunnes valmistun, sillä ennen sitä ei ole mitään saumaa saada tarpeeksi tuloja oman asunnon hankkimiseksi.
Läheisimmät tahot jo tämän tietävätkin, mutta miksi ihmeessä pantata asiaa sen enempää, ihmiset eroavat, eikä siinä mitään. Joskus se on hyvästä, vaikka se kirpaiseekin ensin. Alkujärkytys rysäyttää satasella tajuntaan ja tuntuu, että maailma murenee siihen paikkaan. Näin mustakin tuntui hetken. Sitten mä tajusin kasvaneeni näiden kahden ja puolen vuoden aikana aivan valtavasti. Ja siitä saan kiittää tuota entistä avomiestäni, nykyistä kämppistäni. Hieman ne kyyneleet yrittävät tuola luomien takana tehdä tuloaan, sillä tämä on nyt virallista ja paluuta ei ole. Ja kyllä, itkinhän minä hillittömästi sen ensimmäisen päivän ja seuraavan illankin, kun kaikki tämä mulle selvisi, mutta sittemmin olen yllättävän hyvin pysynyt kasassa, mikä on mun kaltaiselta vahvasti tuntevalta ihmiseltä paljon. On upeaa huomata kasvaneensa ja etenkin se tunne, "kyllä mä pärjään ihan hyvin iteksenikin" on mahtava.
En siis ole missään nimessä vajonnut mihinkään mustaan pohjattomaan syvyyteen, niinkuin olen usein pelännyt, päinvastoin, ajatukseni ovat kirkkaat ja selkeät. En voisi pyytää enempää, sillä tässä ei ole tarvinnut kertaakaan loukata toista, korottaa ääntään, vaan asioista on puhuttu hyvällä fiiliksellä ja toki, surenhan minä ja sureehan hänkin, mutta tämä oli kuitenkin edessä jossain kohtaa. Kaikki ihmiset eivät kuulu yhteen loppujen lopuksi sittenkään, vaikka niin pitkään luulikin.
Kaiho ja haikeus ovat ne tunteet, joiden kanssa elän nyt, mutta tiedän, että ne helpottavat kyllä.
Muistot ovat kalleinta kultaa.
No, tämä kaikkihan tosiaan tarkoittaa muuttoa ja paluuta lapsuuden ja nuoruuden maisemiin, kenties pidemmäksikin aikaa. On hienoa, että vanhemmat tukevat ja auttavat + saan olla taas läheisemmin heidän kanssaan, samoin kuin niiden vanhojen ystävien kanssa, jotka edelleen Vaasassa asuvat. Niin ja kenties alkaa luomaan sitä oikeaa uraakin hiljakseen, katsotaan, minne tämä polku mua vie.
Naurettavaa, mutta alkuun koin tästä valtavaa häpeää, palata nyt 23-vuotiaana vanhempien helmoihin, mutta hei, mitä muutakaan tässä taloudellisessa tilanteessa voisi edes kuvitella tekevänsä? Eikä se ole heikkoutta, vaan viisautta tukeutua läheisten luo, etenkin silloin, kun apua todella tarvitsee, tämän mun päähän hellästi paukautti hyvä ystäväni Salla, kiitos nainen, olet rakas <3
Kaikesta huolimatta, mun vappuni oli toki erilainen, mutta hyvä :) Perhe oli koossa, tehtiin yhdessä ruokaa, nautittiin ja ulkoiltiin kauniissa kelissä. Ympärillä rakkaat ihmiset, koirat ja raikas ulkoilma, mitä enempää voi ihminen tarvita?
 |
| Oisin niin tykännyt tästä olemuksesta jo 4 vuotta sitten :) Toki ois voinut meikata tuon miinakentän piiloon :D |
Ainiin, tietysti mainitsemisen arvoista on, etten kaipaa sääliä, en tippaakaan en hitustakaan. En kaipaa sitä, enkä tarvitse sitä, mikä myöskin yllätti mut. Tällähän olisi voinut vetää vaikka millaisen marttyyritempauksen, mutta se en ole minä, en enää :) Päinvastoin, olen hyvin voimaantunut, mikäli se on oikea sana. Tuntuu oikealta, joten mennään sillä :D
Okei, palataan taas vaihteeksi sieltä kukkaruukusta asiaan! Olen pysynyt herkkulakossani ongelmitta, piruvie jo 23 päivää tulee täyteen tänään - MITÄ IHMETTÄ? :D Ihan oikeasti, olishan mulla tässä tilanteessa ollut kaikki mahdollisuudet ja kerrassaan mahtavat tekosyyt upottaa suruni kaiken maailman mässäilyyn, niinkun olisin vielä pari vuotta, helvetti, vähemmänkin aikaa sitten tehnyt ! Mutta ei, mä olen vahva, jessus soikoon, tätä vahvemmaksi en ole koskaan itseäni tuntenut. Tässä kohtaa tunnen niin suurta ylpeyttä ja iloa, että ne kyyneleet ovat oikeasti jo lähellä.
Siis, ei tunnesyöpöttelyä (tämän totesin jo eilen facebookissakin) ja aloitin jälleen alusta (flunssan selätettyäni) Jillian Michaelsin 30 Day Shredin ja voi pojat, kyllähän kuukauden treenitauko kadottaa lihakset!
Niitä on nyt siis tullut kivasti lisää tai no, vanhat kai vain elpyneet, tuntemuksista päätellen :D Päivä 3, innolla odotan, miten jaksan!
Iso kiitos tosiaan tuolle miehelle, se on kasvattanut mua valtavasti ja sen kanssa olen saanut jakaa ihan kaiken ja on hienoa, että voidaan elää kämppiksinä tämän kuun loppuun saakka. Eihän se ole samanlaista, tietenkään, mutta lohdullista ja saapa totutella ajatukseen oikeasti ja hyväksyä asian sellaisena kuin se on.
Kaikesta huolimatta, kaikesta epäselvyydestä ja epävarmuudesta huolimatta, elämä on ihan hyvä, enpä olisi koskaan uskonut moista nieleväni :)
Tästä opin, ettei ihmistä tarvitse menettää, vaikka titteli muuttuukin, näin parhaassa tapauksessa :)
Mä seison tukevasti omilla jaloillani, katse eteenpäin, hymy huulillani, elämä, anna tulla vaan, kokeile, mihin pystyt!
Loppuun ne päällimmäiset ajatukset tässä männä viikolla
You're one of a kind ~ Scars make us who we are
Tällaisissa aatoksissa ja tunnelmissa tällä kertaa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti