Elämä on.

Niinhän siinä sitten kävi, kuten pelkäsinkin.

Selkä sanoi ittensä irti Lidlistä ja minä sitten pakosta perässä.

Kuukauden ehdin olla, sitte oli pakko heittää pyyhe kehään.

Mieli olisi jatkanut, kroppa ei.

Tätä kirjoittaessanikin selkä ja kyynärpää muistuttelevat kivuliaasta olemassaolostaan.

Kiitos tästä Cittarissa paikkansa rikkoneelle - allekirjoittaneelle, joka ei silloin luovuttanut ajoissa.

No, joskus on viisaampaa myöntää tosiasiat ja jättää leikki niille, jotka leikin kestävät. 

Onneksi olen viisastunut kolmessa vuodessa.

Thank god.

Työnhaku siis käynnistyi uudelleen, joten aivan täysin en suostu tosiaankaan luovuttamaan. 

Never Lose Hope

Helppoa ei luovuttaminen ollut, sillä kurkkua kuristi jo siinä kohtaa, kun hyllyttäessäni päässäni valkeni, että ei helvetti, mä en enää pysty tähän. 

Eikä se ollut yhtään sen helpompaa kakistaa ulos.

Päätin kuitenkin toimia heti, ennenkö annan sivuseikkojen pyörtää päätökseni.

 En nimittäin olisi millään halunnut, saati kehdannut lopettaa, koska mitä työkaveritkin ajattelisivat? "Kuukaudenko se vaan jaksoi? Jaa, ei vissiin kiinnostanukkaa, just joo, ihan ihme tyyppi."

Ihme typpi mä oonkin ja olisin ollut sen lisäksi vielä tyhmäkin, jos olisin jatkanut.

Järki kuitenkin sanoi, etten voi jatkaa työtä, joka aiheuttaa silmitöntä kipua vain siksi, etten ehtinyt kunnolla tutustua mukaviin ihmisiin.

Cittarissa nimittäin jatkoin pitkään kivuista huolimatta vain siksi, että siellä oli hyviä tyyppejä. Tyyppejä, jotka olin itse kouluttanut, joista oli sittemmin tullut läheisiä ja joista todella pidin.

Tällaisen surkean itsetunnon omaava tosiaan ajattelee ennemmin, mitä muut ajattelevat (kyllä, jopa mun elämääni liittyvistä päätöksistä), kuin että olitpa fiksu, kun teit terveyden kannalta välttämättömän päätöksen.

Niin tyypillistä. 

Tyypillistä minua.

Tyypillistä suomalaista.

"Kyllä mä jaksan"

"Kyllä se siitä, vaikka sattuukin"

"Mitä muutki ajattelis, enhän minä kehtaa näin pian lopettaa"

Ensinnäkin, en jaksa, en enää kun paikat on jo hajalla. 

Toiseksi, ei se siitä. 

Kolmanneksi, työkaverit vaikuttivat todella olevan pahoillaan mun puolesta, eikä kukaan näyttänyt kyseenalaistavan, kun saivat tietää syyn lopettamiselleni.

Kas kummaa, olipa odottamatonta.

Ihmisiä me vain ollaan, ei koneita.

Tuntevia, fyysis-psyykkisiä kokonaisuuksia.

Se, että ei halua tuottaa pettymystä toisille, on jossain määrin hieno ominaisuus - kunnes se menee oman terveyden edelle.

Viimeisenä päivänä kurkkua kuristi ja itku poltteli silmäluomien takana, kun marssin pukuhuoneeseen pakkaamaan tavaroitani.

Häpeä.

Luovuttaminen.

Hei oikeesti, ei se elämä siihen pääty.

Yhden oven sulkeuduttua, voi toinen avautua.

Harmituksen ohessa vaikeinta oli myöntää itselleen, etten pysty tähän. 

En vaikka muut pystyvät, en vaikka itseäni hentoisemmat pystyvät, en vaikka itseäni vanhemmat pystyvät.

Ehkä kaikkein typerintä on nimenomaan verrata itseään, omaa jaksamistaan toisiin ja heidän jaksamiseen. Kun jälleen kerran me ollaan kaikki yksilöitä.

Kaikki me ollaan erilaisia ja pystytään eri asioihin.

Kaikilla meillä on tarinamme, menneisyytemme ja historiamme, kokemuksemme elämästä, jotka määräävät pitkälti, miten toimimme, miten ajattelemme, miten jaksamme ja miten asioita käsittelemme.

Toisaalta olen ylpeä itsestäni.

Ylpeä, että osasin tällä kertaa laittaa oman hyvinvointini edelle.

Että uskalsin myöntää, etten pystykkään.

Toisaalta olen iloinen, toisaalta on haikeaa ajatella, etten enää vedäkään tuttua työpaitaa päälle, hanskoja käsiin ja marssi kysymään, mistä aloitan?

Harmittaa, etten ehtinyt päästä kunnolla porukkaan.

Mutta hei, jos oikeasti haluaa tutustua muihin ihmisiin, voihan sen tehdä muuallakin, kun työpaikalla.

Ei kai muuta, kuin että elämä on.

Elämä on.

Se on takapakkeja, kehitysaskeleita eteen, välillä joutuu ottamaan pari harppausta taaksepäin, mutta mutkankin kautta voi löytää takaisin oikeaan suuntaan vievälle tielle.

Kiitos kuitenkin Lidlin porukalle mukavista työpäivistä :)