Yhä enemmän sitä tiedostaa, miten maailma muuttuu ympärillä.
Miten sitä on kasvanut vähän niinkuin aikuiseksi.
Miten mun ikäpolvi on kasvanut aikuiseksi.
Monet on jo aloittaneet perheiden perustamista, on auvoista, jo rutinoitunutta avioelämää tai vähintään avoliittoja, lupauksia tulevista auvoisista avioliittoajoista.
Sitä tiedostaa, että itsekin on sen ikäinen, että olisi ehkä jo aika.
Aika hankkia puoliso, ostaa yhdessä oma yhteinen asunto tai peräti talo, purjehtia sitten avioliiton onnelliseen satamaan, ostaa siisti ja turvallinen, hieman uudempi auto, tilata haikaralta pieni ihme tai useampi.
Niinhän sitä voisi ajatella, vaikkei se olisi milloinkaan ollut oma haave, päämäärä tai edes realistinen ajatus.
Ympäristö luo mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja kasvattaa paineita asioista, joita ei edes ole miettinyt tekevänsä.
Onko ne enemmän aikuisia, joilla on pitkä parisuhde avo- tai avioliitto, tai ne joilla on lapsi tai useampi?
Mä seurustelin jo ala-asteella.
Itseasiassa saman tyypin kanssa ala-asteelta lukion ensimmäiselle.
Se oli kiva tyyppi, mukava, kiltti, tuttu ja turvallinen.
Se oli pitkä suhde, eikä se kuitenkaan kasvattanut mua aikuiseksi.
Itseasiassa mä lopetin sen, koska olin fiksun aikuisen vastakohta siihen aikaan.
Anteeksi siitä, ei ollut ehkä kauhean asiallista.
Sitten tuli toinen parisuhde siihen perään melkein lennosta, sellainen, että sitä onnea kesti vuoden ja sitten alkoi alamäki, joka päättyi parin vuoden kärsimyksen päätteeksi onnekkaaseen totaali-ihastumiseen, jonka avulla pääsin ryömimään ylös helvetistä.
Suhteeseen, jonka avulla pystyin hieman liimailemaan itsetunnon sirpaleita kasaan.
Ihan vaan, että saisin aloittaa koko homman alusta taas muutaman vuoden päästä.
Kasvattihan se about kolmivuotinen, muttei se yksin tehnyt aikuiseksi, eikä naimisiinkaan päästy, eikä oltaisi ikinä päästykään.
En suosittele ryhtymistä parisuhteeseen erakon kanssa.
Ei meinaan oikein tahdo onnistua.
Heh, rakas pöljäpää.
Naimisiinhan siis pääsee, kun on täysi-ikäinen.
Kunhan molemmat osapuolet on täysi-ikäisiä ja haluavat, niin siitä vaan.
Mikäli siis oon ymmärtänyt tän asian oikein.
Tai no, on siinäkin varmaan poikkeuksia.
Mummon sisko meni naimisiin rippikoulun päätteeksi, kun oli vauva tulossa ja presidentiltä erikoislupa.
Lapsenkin voi siis saada jo reilusti ennen äänioikeutta ja ajokorttia.
Itsehän olisin fyysisesti ollut kykenevä äidiksi jo neljännellä luokalla ala-asteella, että joo.
Heh, pieni sivuhuomio.
No joo mutta, niin sitä silti useasti pidetään juurikin näitä asioita merkkeinä aikuisuudesta, avioliittoa ja lasta.
Merkkeinä siitä että on asettunut ja löytänyt oman suunnan, löytänyt siihen vierelle sellaisen tyypin, jonka kanssa ajatukset ja toiveet kohtaa, ja jonka kanssa halutaan jatkaa matkaa yhdessä.
Kaksin, kolmin tai vaikka nelisin.
Mitä sitten on tarjolla sellaiselle, joka ei yrityksistä huolimatta ole päässyt eteenpäin, vaan on joka kerran jälkeen hieman rikkinäisempi, hieman hämmentyneempi, hieman pelokkaampi?
Miten sellainen ihminen pääsee eteenpäin, jolla ei ole enää kovin hyvää käsitystä, miten normaali, terve parisuhde toimii, mistä sellaisen saa ja miten ihmeessä sitä pidetään yllä?
Ehkä se vaan on niin, että ensin pitää kaatua muutaman kerran, särkyä tarpeeksi, että voi aloittaa kokonaan alusta.
Kun haluaa vaan sen hyvän tyypin siihen rinnalle.
Ilman sen kummempaa luksusta.
Mut hei, onneks on Ensitreffit Alttarilla, ehkä mä haen sinne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti