Mä oon käynyt tässä parin vuoden aikana pitkän matkan ylipainoisesta normaalipainoiseksi ja pudotin noin vuodessa sen + 20 kiloa.
No, siitä lähtien kun tuo maaginen normaalipaino on saavutettu, on sen ylläpitämisen eteen saanut tehdä töitä hammasta jatkuvasti purren.
Jossain kohtaa oli pakkomielle saavuttaa tasan 60 kilon rajapyykki. Saavutinkin, ekalla kierroksella yhdeksi päiväksi. Jossain kohtaa alitin senkin ja parhaimmillaan paino on ollut jossain 58 puolella. Sinne pääsy ei todellakaan ole helppoa, ei ainakaan nyt.
Tuon painon pitäminen jos jokin muuttui pakkomielteeksi, eikä siinä tietenkään pysytty, joka muuttui ahdistukseksi ja inhoksi itseä kohtaan.
Olen siis jo pidemmän aikaa ollut ns. henkisesti läski. En keksi muuta kuvausta tunteelle ja ajoittaiselle toiminnalleni.
Välillä tavoitteena oli 55 kiloa. Sanomattakin lienee selvää, ettei sinne olla päästy. Jossain kohtaa älysin, ettei se ole siitä vaa'an luvusta vaan olosta ja kehonkoostumuksesta kiinni.
Mutta kun.
Ajatusmalli on jäänyt tuonne kytemään. Oon ollut karkkilakossa, herkkulakossa, onnistuneesti enimmillään mitä, kolmisen kuukautta putkeen? Sortunut ja kamppaillen pitäytynyt taas kuukauden, sortunut jälleen ja taistellut pari kuukautta. Nyt ollaan taas syöksykierteessä huonompaan ja olo on vaihtelevasti hyvinkin kurja. Tai siis mieli. Kroppa voi aika hyvin, peilikuva on se, joka voi huonosti.
Mutta kun.
Kroppa ei tunnu tai näytä hyvältä.
Kokeilin viljatonta, kokeilin pt:n blogissaan julkaisemaa ruokavaliota, yritin maidotonta ja viljatonta.
Tälläkin hetkellä mulla on tunnukset Superdieettiin, jonka ruokavaliota en ole edes yrittänyt noudattaa.
Treeniohjelmaa kylläkin. Yrittänyt.
Mutta kun.
Luulen, että oon tässä viimeisen vuoden sisään yrittänyt liikaakin.
Jokin ei vaan koko hommassa nappaa. Ehkä se on syksy, ehkä se on pimeys, ehkä se on pikkujoulukausi, ehkä se on väsymystä, ehkä sitä tätä tai tuota tai mitä lie, mutta aikaansaamattomuutta se on pahimmillaan. Laiskuutta.
Missä on motivaatio?
Miksi en halua tarpeeksi voidakseni hyvin?
Enkö pidäkkään itseäni sen arvoisena?
Luulenko jääväni jostain paitsi, jos yrittäisinkin taas palata parempiin ruokailutottumuksiin?
Syönkö kuitenkin oikein, mutta olen liian ankara itselleni jatkuvasti?
Miksi kiellän itseltäni kaiken, tunnen syyllisyyttä, miksi menen kuitenkin ulos syömään kavereiden kanssa, vaikka tiedän, että saan puida tätä jälkikäteen?
Yritin googlata hakusanalla "Opi syömään oikein" jotain ohjeistusta ja löysinkin artikkelin, jossa Patrik Borg kertoo, miten syödä oikein ja että se on helppoa.
Mitenniin helppoa?
Tiedän, miten syödä, mutta miksen sitten saa hommaa pysymään kasassa, vai olenko sairas enkä ymmärrä toimivani jo oikein?
Laiha en ole, enkä ole laihtunut, joten kovin pahassa jamassa en ainakaan vielä ole. Paitsi ehkä psyykkisesti.
Päinvastoin olen mätännyt menemään omasta mielestäni yli äyräiden ja luultavasti siksi puran nyt tätä tunnelatausta pois sydämeltä.
Syön jotain, sitten iskee syyllisyys, en mä saisi. Sitten puolustelen syömisiäni "kyllä mäkin ansaitsen nauttia elämästä". Seuraavan kerran syön taas ja homma toistuu.
Taannoin sain poikaystävän ylipuhuttua, kun olin hänen luonaan ensimmäistä kertaa yhteenpaluumme jälkeen ja haettiin irtokarkkeja, joita en ollut syönyt kuukausiin, haettiin myös jäätelöä. Katottiin leffaa ja napsittiin ihan maltillisesti niitä karkkeja ja niitä jäikin.
Mutta kaikessa hiljaisuudessa mä söin niitä sittenkin, kun oli jo ei niin hyvä olo.
Seuraavana yönä/ aamuna napsin parit karkit, koska kerran jouduin heräämään pennun takia. Ja kun kerran nälkä, äkkiä vähän sokeria, kun heikottaa.
Aamu- ja iltapäivälläkin napsin karkkeja, koska niitä vielä oli.
Ihan vaan koska niitä oli sielä kaapissa jokunen.
Syyllisyys soimasi, mutta käsi vie karkin suuhun ja toisella perään.
Miksi?
Patrik Borgin mukaan makeanhimokin on useimmiten nälkää. Mä syön myös tunnesyistä. Valitettavasti.
Tylsää. Ahdistaa. Väsyttää. Masentaa.
Harmi vaan, että kun noista syistä menee mättämään sokeripitoista höttöä kitusiin, moninkertaistuu nuo luettelemani asiat ja kaupanpäällisiksi tulee oksettava olo - myös henkisesti.
Eilistä joulupostausta kehuttiin, miten se toi hyvää mieltä.
Tämä tuskin tuo, mutta ihan hyvä lukijoidenkin on tietää, ettei mun elämä todellakaan ole joka päivä mitään hypetystä ja vaaleanpunaisia sydämiä, pelkkää hymyä.
Ravitsemusterapeutille haluaisin mennä, vai tarvitsenko suoraan psykiatria, terapiaa? Shokkihoitoa? Kunnon litsarin poskelle? Hypnoosia? Kunnon niska-perse-otteen? Monoa perseelle? Johtuuko tämä hormoneista? Onko tämä sukurasite? (suvussa on syömishäiriötapaus)
En juo alkoholia, kahvia, en polta tupakkaa, enkä todellakaan ikipäivänä kokeilisi huumeita, mutta sokeri näyttää olevan mun heikkouteni.
Olenko tuomittu elämään elämäni ilman mitään "hyvää"? Vai enkö mä vaan osaa?
Saattaa olla aika raskasta tekstiä, mutta jos tämä aukeaisi jossain määrin, kun tämän lukee useamman kerran ja niinikään ulkopuolisen silmin.
Loppuviimein, tämä voi olla ihan vain väliaikaista. Ja muutenkin, tämä on vain elämää.
voi siskorakas:( mä oonkin miettinyt kun noita ruokavaliomuunteluita on sul ni paljon ollut että josko olis jotain ortoreksiaa tai ednoksen kaltasta mutta mä nyt nään syömishäiriöitä joka puolella enkä ole lääkäri.
VastaaPoistatoi syyllisyyden tunne on just ehkä pahin ja jos se on jatkunut/jatkuu pahana tai tunnet et sun pitää ''kostaa'' joku pieni herkuttelu jollain rääkkiliikunnalla tai muuten korvata yks pieni makuilo jollain kuukausia kestävällä totaaliherkkulakolla niin ehdottaisin kyl ehkä sitä ravitsemusterapiaa ja sielläkin voi puhua noist, yleensä ne tietää tartteeko keskustella sitten psykologin kanssa.
hulluksi se ei ketään meistä tee, jos pyytää apua mutta se tekee, jos panttaa tarpeeks omia olojaan ja tekee niistä ittelleen ongelman. voimahali, on se joskus rankkaa mutta voin taata et oot kaunis, nuori nainen joka yrittää tosiaan ehkä vähän liikaa ja on liian itsekriittinen ja ankara ittellensä. anna armoa, säkin oot ihminen vaan niinku me muutki.
eikä tää viesti tarkota sitä että olisit sairas, mutta kuulostaa liian tutulle. :(
-aawis
Tiiän kokemuksesta, kuinka vaikee tosta kierteestä on päästä irti ja miten ahdistavaa kaikki tuonkaltaine on :( mut suosittelen ehdottomasti käymään ainaki siellä ravitsemusterapeutilla (vaikka seki luultavasti ahdistaa ekaks ja saattaa olla tosi vaikee noudattaa sitä ateriasuunnitelmaa jos sellasen saat) mut oikeesti, ei yksin pääse välttämättä ikinä eroon näistä ajatuksista ja tavoista... Toivottavasti en kuulosta hyökkäävältä tai jotai, mut sun tilantees vaikuttaa musta jo aika pahalta, ja nyt on korkee aika puuttuu tilanteesee ennen ku menee vakavampaan syömishäiriöö tai muihi psyykkisii ongelmii. Hmm, voin sanoo et mulla autto enemmän psykologin, ku ravitsemusterapeutin apu, mut kaikki on yksilöllistä (ja toki tilanne on eri). Tee ehdottomasti niin ku itelles parhaaks koet <3 Voimia Mari!
VastaaPoista