Reilu kuukausi sitten tein yhden elämäni paskimmista diileistä ja tilasin Sotkasta sängyn.
Sängyn, jonka niin hartaasti toivoin tuovan helpotusta selän kiukutteluun.
Tuolloin en ollut vielä edes töissä.
Selkä oli aamuisin kipeä ja kankea, vaikka illalla nukkumaanmennessä ei ollut.
Sitten aloitin työt, selkä meni parissa kolmessa viikossa totaalisen paskaksi.
Kaikki tekeminen sattui, hengitys ei kulkenut.
Nukuin sohvalla kolme yötä uutta sänkyä odotellessa.
Vanha sänky meni ystävälle, joka nukkui patjalla.
Halusin auttaa.
Ajattelin tehneeni hyvän työn, hyvän ja kestävän valinnan.
Juu, ei.
Rikoin itseäni sekä aamuin ja päivin töissä, että öisin nukkuessani.
Heräsin kipuihin, jotka puskivat tajunnan läpi kesken unien, aamuyöstä, kun kääntyminen, makaaminen ja istuminen olivat kaikki poissuljettuja vaihtoehtoja.
Gramma panadolia, hetken jos parinkin kärvistely ja takaisin nukkumaan.
Illalla gramma panadolia, että sain nukahdettua, enkä heräisi kipuun heti aamuyöstä.
Ajattelin, että kunhan totun tähän, asia helpottuu.
Juu, ei.
Menin Sotkaan nukuttuani tuossa viskoelastisessa helvetissä kuukauden.
Kerroin ostaneeni sängyn, nukkuneeni siinä kuukauden ja kärsiväni kovista kivuista, kerroin joutuneeni lopettaa työt, etten ollut enää edes työkykyinen.
Eikö olisi mahdollisuutta vaihtaa patjaa?
Ei ollut ei.
Kukaan muu ei ollut valittanut, näitä on myyty paljon, myyjällä itelläänkin on se sänky ja ei mitään ongelmaa.
Tonnin sänky, ei vaihto-oikeutta.
Käänsin pääni pois ja kiitin kyynelten alkaessa virrata poskille.
Se oli jotenkin kaikkien muiden henkilökohtaisten pettymysten päälle viimeinen tikki.
Ajoin rantaan, kävelin laiturille, istuin alas ja itkin.
Itkin kipua, itkin ahdistusta.
Missä kohtaa mun elämästä tuli tälläistä?
Missä kohtaa mä menetin suunnan?
...Vai oliko sitä ylipäätään edes ollut?
Mitä mä nyt teen?
Elän kivun kanssa.
Elän pettymysten kanssa.
Elän ahdistuksen kanssa.
Yksin.
En tiedä, onko tää ollut ylipäätään liian rankka vuosi, vai onko tää vain nyt kaikkien viimeaikaisten sattumien summa.
Mä olen herkkä, vahvasti tunteva ihminen, olen aidosti iloinen muiden ihmisten onnesta, samoin kun olen aidosti pahoillani muiden epäonnesta.
Vielä enemmän mä olen silti pahoillani omasta epäonnestani tällä hetkellä.
Kai sen verran itsekäs saa olla?
Ystävä kysyi hiljattain multa, mitä mieltä mä oon itestäni.
Mä vastasin puolitotuudella.
En mä pystynyt muodostamaan sanoja totuudesta, saati sanomaan niitä ääneen.
Todellisuudessa mä oon omasta mielestäni epäonnistunut, rikkinäinen ja yksinäinen ihminen, vailla suuntaa tai määränpäätä, ajelehtimassa sinne tänne tietämättä mitä mä elämältä haluan.
Mitä mä voin haluta.
Kadehdin niitä, jotka tietää, minne ne on menossa.
Niitä, joilla on joku, jonka kanssa jakaa se matka.
Ja silti mä oon onnellinen niiden puolesta.
Ihmettelen vaan, miksen mä ansaitse sitä?
Tottakai, kaikilla on hetkiä, jolloin ei nappaa, jolloin ahdistaa.
Tottakai muillakin on kipuja, en väitä olevani ainoa kärsivä ihminen maailmassa.
Joskus on sanottu, että mun ongelmat on mitättömiä, että ne on suorastaan luksusta.
Aihe oli toinen, mutta ahdistuksen määrä vakio.
En osaa vieläkään suhtautua siten, että tää olisi luksusta.
Toki, välillä lenkillä kun mihinkään ei satu, ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta, tajuan olevani onnellinen, ihan vaan siitä että oon siinä.
Kiitollinen siitä että oon elossa.
Että mulla on kuitenkin koti, johon palata.
Mutta se ei oo se koti, minkä mä haluan.
Mä elän vanhempieni siivellä ja se on ahdistavaa, se on noloa ja se on turvallista ja lohdullista - kaikkia yhtäaikaa.
Rimpuilen ja säntäilen, yrittäen luoda oman polkuni, pystymättä kuitenkaan päästää irti tutusta ja turvallisesta.
Koska ei ole töitä, ei ole rahaa.
En mä luovuta.
Imen voimaa ja lohtua muutamasta viisaudesta, niistä, jotka on ikuisesti mun iholla.
Muistuttamassa, että aina on toivoa, että tieto lisää tuskaa, että elämä on elämistä, rakastamista, kärsimistä ja lopulta se loppuu.
Never Lose Hope
Ignorence Is Bliss
Live Love Burn Die
Ehkä mä katson tätä aikaa vuoden päästä ja tajuan, miksi näin piti olla.
Ehkä mä voin katsoa taakse ja hymyillä ihan vaan, koska mä selvisin.
Kyllä mä selviän, aina, jotenkin.
Ensimmäinen askel on saada kaikki tämä pois sydämeltä, keventää hiukan mieltä.
Purkaa tuntoja, hengittää pikkuisen syvempään.
