Lokakuun positiiviset

Vau.

Lokakuu oli sitte sellanen.

En pahemmin edes halunnu kirjoittaa.

Sen verran oli kaikkea sellaista, jota en edes osannut pukea sanoiksi.

Hämmennystä, epätoivoa, surua, vihaa, ahdistusta, kipua ja pelkoakin.

Mutta, niiden lisäksi oli myös paljon hyvää, joihin haluan keskittyä kaiken sen negatiivisuuden sijasta.

Kaikki nää asiat piti mut kasassa ja pitää edelleen, kannattelee ja muistuttaa, että aina on toivoa ja aina asiat järjestyy, tai vaikka ei järjestyisikään, niin joka hetki maanpäällä on kuitenkin sellainen, josta kannattaa kaikesta huolimatta olla kiitollinen.

Kuun alusta oltiin serkun 25-vuotis synttäreillä, siellä on aina yhtä ihana ja lämmin tunnelma, että mä sitte pidän siitä kodista ja sen asukkaista

Tutustuin Pilatekseen ja kävin muutamalla tunnilla

Tutustuin (ja tutustun edelleen) uuteen ihmiseen ja taisin pikkuisen ihastuakin, hups

Mun tytöillä oli silmä & polvitarkit ja terveitähän nuo on <3

Käytiin Jurvassa sukuloimassa, olihan se taas pitkästä aikaa kiva nähdä niitäkin ihmisiä, harvemmin kun nähdään

Ikean reissu oli hauskaa vaihtelua ja pieni pako arjesta myös vanhemmilleni

Vihdoin - kauan haaveena ollut pyörivä tarjotin!

Käytiin kahestaan iskän kanssa leffassa, siinä sitä laatuaikaa parhaimmillaan

Kaupungilla käppäilyä, hyvää ruokaa, ihana Laura <3

Tallillakin tuli käytyä, heppaterapiaa rapsuttelun merkeissä ja ihana Jenni <3

Ja sitten, pikkujoulut Amarillossa illallisen merkeissä, jälkkäri Jonnan ja Hannun luona - kiitos <3

Onnea on ystävä, joka yllättää laittamalla sut kauniiksi ihan pyytämättä - Jonna <3

Niin ja siinä samalla kun pidettiin pikkujoulut ja vaihdettiin lahjat, pidettiin Aakoon läksiäiset, jotkut meistä nähkääs vaan lähtee  Ausseihin kattomaan, mitä se elämä voikaan antaa. 

On se hurja mimmi <3

Ja kuun kruunasi Seinäjoen vierailu, mukana mun pienet reissumuijat Jade ja Riia. Käytiin moikkaamassa aina yhtä ihanaa Sallaa ja saatiinpa me nauttia Reettankin seurasta kahvittelun merkeissä, kiitos ihanaiset <3

Kas kun kaikki onkin ihan perspektiivistä kiinni, kun oikein ajattelee.

Jos haluaa nähdä vaan harmaata, ankeaa mössöä ja rypeä vastoinkäymisten tuomassa negatiivisuudessa, niin siitä vaan ja kovasti tsemppiä sieltä nousemiseen, ei meinaan varmasti ole kivutonta.

Tää vuodenaika itsessään saa helposti imaistua mukaan tuohon pimeyteen.

Tai sitte voi olla hetken ihan hiljaa itekseen ja miettiä, mistä kaikesta sitä saakaan olla kiitollinen, miten ihania ihmisiä ympärillä onkaan ja miten asiat onkin oikeastaan loppuviimein aika hyvin.

Hymyile

Sytyttää kynttilöitä tuomaan valoa pimeyteen, kuunnella hyvää musiikkia ja tanssia sydämensä kyllyydestä, nauraa niin, että vesi valuu silmistä, vaikka ihan tyhmillekin jutuille.

Kauneutta on kaikkialla, kun oikein katsoo.

Perhe, ystävät, koirat, liikunta, luonto, musiikki ja pöljät videot, niistä saa kummasti positiivista virtaa ja nauru, se jos jokin on kantava voima.

Kun hyvät käytöstavat unohtuu

Katsoin eilen Jutan ja Vertin Superdinkkudieettiä.

Ohjelman alussa ihmettelin, miksi ohjelmaan oltiin valittu normaali- ja lähes alipainoinen. Siis häh, superdieetille?

No, syyt selvisi pian ja saatoin jatkaa ohjelman katsomista ilman sen kummempaa ihmetystä.

Fitfarmilla on tapana näiden ohjelmien perään julkaista facebookissa sivullaan, mitä ohjelman henkilöille kuuluu nyt ja miten ohjelma heidän elämäänsä muutti, miten se vaikuttaa tänään heidän elämäänsä. 

No, tähän kuvioon kuuluu luonnollisesti myös ne ohjelmassakin nähdyt Ennen ja Jälkeen kuvat, tietysti.

Se, miksi tää postausta lähdin kirjoittamaan, on se uskomaton negatiivisuuden määrä, jota ohjelmassa esiintyneen Tiian kuvat aiheuttivat.

Miksi ihmeessä pitää kommentoida, jossei ole mitään asiallista sanottavaa?

Ei mahdu mun kaaliin.

"Ennen oli paaaaaljon parempi"

"Miksi kaikkien pitäisi olla tuollaisia rimpuloita?"

Ihan oikeasti, järki käteen.

Itse kommentoin eilen kuvan alle miten vaikuttavan muutoksen Tiia oli tehnyt ja miten kaunis hän mielestäni oli ja miten muutos vain kaunisti häntä entisestään, pääpaino nyt siis sillä, miten itsetunnon nousu näkyi hänen kasvoiltaan. Se timmi kroppa oli vain bonus.

Tänään kun luin kuvaan ilmestyneitä kommentteja, ei ollut leuan paikoiltaan loksahdus kaukana.

Oli pakko kommentoida uudestaan ja vähän avata, että eihän kukaan ole sanonut, että tältä kaikkien pitäisi näyttää ja että miksei voi vain todeta, että kuvassa kaunis nuori nainen, iso muutos ja se näkyy. 

That's it.

Mutta ehei. Pakko päästä parjaamaan. Rumat vaatteet, liikaa meikkiä, ennen oli muodokkaampi, ei edes tunnista enää jne.

Huoh.

Miksi ihmeessä ihmiset niin usein nykyään kokevat helvetillistä tarvetta lytätä toisiaan? Miksi ihmeessä täytyy nähdä oikein vaivaa, että saisi toisen päivän pilattua?

Pahimmassa tapauksessa jopa toistuvasti.

Anteeksi nyt, mutta mitä helvettiä?

No, tätähän on puitu mediassa ennenkin, mutta hyvään saumaan tulee mielestäni tämä postaus, sillä juuri eilen sain lukea, miten yksi suosikkibloggaajistani, Mutsis On -blogin Emilia ilmoitti pistävänsä blogin tauolle.

Arvaatteko miksi?

Sen haukkujen ja solvaamisen määrän takia, mitä hän saa palkaksi siitä, että avaa kipeitä, henkilökohtaisia aiheita blogissaan. Emilia kirjoitti, ettei enää kestä, ei pysty.

Haukutaan lihavaksi, haukutaan läskiksi ja haukutaan huomiohuoraksi.

Mä en voi käsittää ihmisten ilkeyttä!

Mikä ihme saa ihmiset kommentoimaan tuolla lailla?

Missä kohtaa on tultu näin armottomiksi kanssaihmisiä kohtaan?

Ja miksi?

Itselleni ei tulisi mieleenkään mennä kommentoimaan millään lailla negatiivisesti kenenkään ulkonäköä. Jos ei ole hyvää sanottavaa, niin musta ihan hyvin voi sitten pitää ne ajatukset itsellään.

Johtuuko tämä siitä, että nykyään ihmisten henkinen hyvinvointi on niin hälyttävän huonoa, että johonkin on pakko saada purkaa omaa pahaa oloa?

Jos on, niin miten ihmeessä tällainen toiminta muka auttaa?

Vielä se aspekti, että kun joku bloggaaja saa tarpeeksi paskaa niskaan ja laittaa blogin tauolle vain kasatakseen itseään, on se paitsi hänelle itselleen kurjaa, mutta myös niille, jotka ovat yrittäneet pitää hänen puoliaan, kannustaneet ja lohduttaneet.

Nämä idiootit ilkeine kommentteineen etsivät uuden kohteen ja jatkavat pahanmielen levittämistä. Ilmeisen tyytyväisinä itseensä, kun sai jonkun mielen todella niin kunnolla pahoitettua, että tämä joutuu ottamaan taukoa työstään, jolla osa, kuten Emilia, elättää itsensä ja jopa perheensä.

Kyllä oli tosi hienosti tehty, oikein mitalin paikka.

En väitä olevani mikään pyhimys, kyllä, olen kommentoinut muiden ihmisten ulkonköä, samoin kun ollaan teineinä kaverien kaa räkätetty kahvilassa tai bussissa muille ihmisille, ollaan mummon kanssa arvosteltu tv:ssä esiintyviä ja hämmästelty Seiskan julkkisten touhuja.

Mutta, ei mulla ole ollut koskaan tarvetta pahoittaa kenenkään mieltä henkilökohtaisesti sillä, mitä mä tykkään heidän ulkonäöstään.

Vaikka olen kadehtinut lukuisia kauniita, komeita ja hyväkroppaisia ihmisiä, ei ole tullut koskaan mieleenkään ruveta heitä siitä hyvästä parjaamaan.

Ei vaikka olo omassa kropassa ja aknenaaman kanssa on ajoittain ollut kaikkea muuta kuin hyvä, ei se ole kenenkään syy. Eikä myöskään mikään syy siirtää pahaa oloa jonkun toisen kannettavaksi.

Sitten on tietysti se legendaarinen sananvapaus, "mä saan sanoa mitä mä haluan ja kelle mä haluan, ette voi kieltää"

Juu, ehkä sananvapaus ei kuitenkaan ole ihan sitä varten, että voi paukauttaa mitä tahansa sylki suuhun tuo, vieläpä vasten toisen naamaa.

Itse kun olen ilmeisen erityisherkkä ihminen, koin valtavaa liikutusta eilisessä Supersinkkudieetti ohjelmassa esiintyneen Tiian reaktiosta omaan matkaansa. Siinä tuli itku itsellekkin ja valtava ylpeys. Toisen puolesta. Ja tänään sitten tuli järkytys. Sekin toisen puolesta, kaikista niistä tympeistä kommenteista, joissa ei osassa ollut mitään asiallista.

Jos jotain haluaisin opettaa, niin empatiakykyä.

Olla ihminen ihmiselle, tuntea iloa toisten puolesta ja niellä kiukku ja turhautuneisuus silloin, kun epäonnistuu, osata olla syyttämättä muita.

Tähän on pakko laittaa kuva, joka tiivistää tämän postauksen sanoman hienosti.

Linkki

Ollaan ihmisiksi, ollaan ystävällisiä toisillemme.

Meitä on täällä niin paljon. On niin paljon erilaisia tarinoita, kokemuksia, ajatuksia, mielipiteitä.

Kukaan ei voi kulkea toisen kengissä, kukaan ei voi tuntea toisen puolesta, eikä kenenkään tarvitse kantaa toisen pahaa oloa.

Linkki

Olen puhunut.

Jotain uutta, positiivista kasvua ja synttärifiilistelyä.

Tänään otan askeleen kohti paremminvoivaa selkää, toivottavasti.

Olen nimittäin ilmoittautunut pilatekseen!

Tänään (ja torstaina) olisi luvassa johdantokurssi, josta sitten lähtee mahdollisesti uusi harrastus. 

Myönnettäköön, että olen aika innoissani!

Ja toiveikas.

Toinen asia, josta olen innoissani, on se, että olen onnistunut pitämään itseni erossa karkista, suklaasta ja jäätelöstä jo kokonaiset 50 päivää. 

Vau. Siis minä. 

Ihan oikeasti.

Woopwoop!

Sokerinarkkari on nyt oman itsensä herra, jes!

(ainakin vielä)

Eli kokonaisvaltaisesta herkkulakosta ei ole kyse, vaan olen armollisuuden nimissä kieltänyt vain nuo, joiden kanssa en pysy kohtuudessa.

Nyt menee siis edes jollakin saralla hyvin, hah!

Toki, mua pelottaa etukäteen tuo sunnuntaina korkattu synttärikausi.

Serkun synttäreille menossa (:

Sellainen pieni pelko on kokoajan perseessä, että menetän taas kontrollin ja paisun vielä entisestään, kun tää syksy on tosiaan meillä yhtä juhlaa.

*Glup*

Elän muutenkin ihan selvästi nyt jotain ikäkriisi vaihetta, eikä ehkä ihmekään, tuleehan pian mittariin sellainen tietynlainen rajapyykki.

25 vuotta

Vau.

Facebook kertoo päivittäin muistoista, joita voi selata sen viisi vuotta taaksepäin, aikaan jolloin olin liittynyt tuohon somen mahtavaan maailmaan.

Kyllä on eroa ajatusmaailmassa, sen voin sanoa ja huokaista samaan hengenvetoon helpotuksesta. Ihan pelkästään jo se "kirjoitusasu" noissa vanhoissa päivityksissä on surkuhupaisa, ellei jopa hulvaton.

Huhhuh.

Kun olen nyt viimeaikoina pohtinut aikuisuutta ja aikuistumista, niin tuo lienee ainakin sitä aikuistumista.

Ei tarvitse ihan joka asiaa kertoa kaikille 200 kaverille.

Tai valittaa ihan_joka_asiasta.

Se on suurin parannus.

Lähes 25-vuotiaana osaan siis jo hallita pakottavaa vali-vali-avautumistani.

Huippua.

(lue: sarkasmia)

Vaikka toisaalta, noihin aikoihin mun sen hetkinen elämä ei ollut todellakaan ihan sitä onnellisinta aikaa, että ehkä voi vähän antaa anteeksi negatiiviselle asenteelle.

Ja sitten nykyään on tietysti tää blogi, mun henkireikä.

Itsetunnosta ja sen alhaisuudesta on myös ollut pohdintaa täällä, sen parantaminen ei valitettavasti ole kokenut samanlaista nousua, mutta ehkä pikkuhiljaa ja hei, kaikki aikanaan, näinhän se vain on.

Sanotaan, että täytyy ensin rakastaa itseään, ennenkö voi rakastaa toista.

Omalla kohdalla ihan täyttä puppua.

Mutta olisihan se tietty hyväksi itselle.

Arvostaa ja rakastaa itseään kuten arvostan ja rakastan niin monia ihmisiä ympärilläni. 

No, kuten sanottu, ei käy ihan noin vain.

Ehkä tämä pilateksen aloittaminen ja sokerisoosaamisen hallinta ovat sellaisia askelia kohti tuota hienoa tavoitetta.

Toivon niin.

Lopuksi tulevan merkkipäivän kunniaksi muutamat synttärikuvat viime vuosilta.

2012 

2013

2014

Myönnettäköön, että viimeistä kuvaa etsiessä iski dementia.

Ja paniikki siitä dementiasta.

Ei ollu dementiaa, meinaan ei vaan ollu ku yks kuva (minusta siis) koko synttäreistä.

Melko järkyttävää multa. Etenkin näin selhvieiden kulta-aikaa elettäessä.

Enkä kyllä muistanut synttäreistä muutenkaan mitään.

Hupsista keikkaa.

(hovikuvaaja Joppi ei tosin ollut tuolloin kuvioissa, sekin selittää hieman kuvien vähäisyyttä)

Toiseksi, vähäkö blondivoittoisia synttäripäitä, niiden välille kun on mahtunut vaikka mitä värejä, heh.

Uusia, itseotettuja synttäriselfieitä odotellessa.

Olipa kerran eteisproggis.

Meillä on vanha talo, täsmälleen 1958 rakennettu puutalo. 

Vuosien varrella on tehty yhtä sun toista pintaremppaa.

Viimeksi keittiö, josta tännekin kirjoittelin muutaman postauksen.

Nyt oli aika laittaa sekä ulko- että sisäeteinen uuteen kuosiin.

 

Ulkoeteinen oli jonkun verran saanut kosteutta, mutta mikäs ihme tuo nyt on.

Vanhat hilseilevät maalit rapsuteltiin pois, hiottiin ja sitten pohjamaalia vaan päälle pari kerrosta.

Seiniin sudittiin ihanaa mulperi -sävyä.

Raikas, muttei ihan valkoinen.

Myös katto maalattiin uudestaan pariin kertaan ja lattian iskä repi irti, jotta saatiin uutta mattoa vanhan tilalle.

Eli pientä freesausta vaan, ei mitään ihmeempiä. Ulkoeteisessä on nyt toistaiseksi samaa mattoa, mitä sisäeteisessä oli, mutta odottaa uutta.

Koirien uusi naulakko.

Sisäeteinen kokikin sitten suuremman muutoksen.

Luojan kiitos.

Ennen

YÄK.

Ei lisättävää.

Samaa mulperia myös sisäeteiseen.

Tässä yhden kerroksen jälkeen.

Ja sitten uuden peilin ja lattian kera.

Vau.

Halusin myös vaihtaa lipastot keskenään, sopii paljon paremmin tuo kenkälipasto peilin alle, valkoisena tuo kivasti raikkautta.

Saa tuo mäntyinen hukkua naulakon alle kaikessa rauhassa.

Lattiassa nyt siis sama Tarkettin matto kuin keittiössä, joskin "lankut" eripäin.

Mutta ei paha.

Pikkuhiljaa päivitellään vanhaa uuteen, kuitenkin vanhaa kunnioittaen.

Haaveissa olohuoneen ja mun huoneen pintojen päivitys.

Sitten jossain kohtaa.

Ei lämmintä syliä ilman nauloja.

Yhä enemmän sitä tiedostaa, miten maailma muuttuu ympärillä.

Miten sitä on kasvanut vähän niinkuin aikuiseksi.

Miten mun ikäpolvi on kasvanut aikuiseksi.

Monet on jo aloittaneet perheiden perustamista, on auvoista, jo rutinoitunutta avioelämää tai vähintään avoliittoja, lupauksia tulevista auvoisista avioliittoajoista.

Sitä tiedostaa, että itsekin on sen ikäinen, että olisi ehkä jo aika.

Aika hankkia puoliso, ostaa yhdessä oma yhteinen asunto tai peräti talo, purjehtia sitten avioliiton onnelliseen satamaan, ostaa siisti ja turvallinen, hieman uudempi auto, tilata haikaralta pieni ihme tai useampi.

Niinhän sitä voisi ajatella, vaikkei se olisi milloinkaan ollut oma haave, päämäärä tai edes realistinen ajatus.

Ympäristö luo mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja kasvattaa paineita asioista, joita ei edes ole miettinyt tekevänsä.

Onko ne enemmän aikuisia, joilla on pitkä parisuhde avo- tai avioliitto, tai ne joilla on lapsi tai useampi?

Mä seurustelin jo ala-asteella.

Itseasiassa saman tyypin kanssa ala-asteelta lukion ensimmäiselle.

Se oli kiva tyyppi, mukava, kiltti, tuttu ja turvallinen.

Se oli pitkä suhde, eikä se kuitenkaan kasvattanut mua aikuiseksi.

Itseasiassa mä lopetin sen, koska olin fiksun aikuisen vastakohta siihen aikaan.

Anteeksi siitä, ei ollut ehkä kauhean asiallista.

Sitten tuli toinen parisuhde siihen perään melkein lennosta, sellainen, että sitä onnea kesti vuoden ja sitten alkoi alamäki, joka päättyi parin vuoden kärsimyksen päätteeksi onnekkaaseen totaali-ihastumiseen, jonka avulla pääsin ryömimään ylös helvetistä.

Suhteeseen, jonka avulla pystyin hieman liimailemaan itsetunnon sirpaleita kasaan.

Ihan vaan, että saisin aloittaa koko homman alusta taas muutaman vuoden päästä.

Kasvattihan se about kolmivuotinen, muttei se yksin tehnyt aikuiseksi, eikä naimisiinkaan päästy, eikä oltaisi ikinä päästykään.

En suosittele ryhtymistä parisuhteeseen erakon kanssa. 

Ei meinaan oikein tahdo onnistua.

Heh, rakas pöljäpää.

Naimisiinhan siis pääsee, kun on täysi-ikäinen. 

Kunhan molemmat osapuolet on täysi-ikäisiä ja haluavat, niin siitä vaan.

Mikäli siis oon ymmärtänyt tän asian oikein.

Tai no, on siinäkin varmaan poikkeuksia.

Mummon sisko meni naimisiin rippikoulun päätteeksi, kun oli vauva tulossa ja presidentiltä erikoislupa.

Lapsenkin voi siis saada jo reilusti ennen äänioikeutta ja ajokorttia.

Itsehän olisin fyysisesti ollut kykenevä äidiksi jo neljännellä luokalla ala-asteella, että joo.

Heh, pieni sivuhuomio.

No joo mutta, niin sitä silti useasti pidetään juurikin näitä asioita merkkeinä aikuisuudesta, avioliittoa ja lasta. 

Merkkeinä siitä että on asettunut ja löytänyt oman suunnan, löytänyt siihen vierelle sellaisen tyypin, jonka kanssa ajatukset ja toiveet kohtaa, ja jonka kanssa halutaan jatkaa matkaa yhdessä. 

Kaksin, kolmin tai vaikka nelisin.

Mitä sitten on tarjolla sellaiselle, joka ei yrityksistä huolimatta ole päässyt eteenpäin, vaan on joka kerran jälkeen hieman rikkinäisempi, hieman hämmentyneempi, hieman pelokkaampi?

Miten sellainen ihminen pääsee eteenpäin, jolla ei ole enää kovin hyvää käsitystä, miten normaali, terve parisuhde toimii, mistä sellaisen saa ja miten ihmeessä sitä pidetään yllä? 

Ehkä se vaan on niin, että ensin pitää kaatua muutaman kerran, särkyä tarpeeksi, että voi aloittaa kokonaan alusta.

Kun haluaa vaan sen hyvän tyypin siihen rinnalle. 

Ilman sen kummempaa luksusta.

Mut hei, onneks on Ensitreffit Alttarilla, ehkä mä haen sinne.

Rikki, hukassa ja vailla suuntaa.

Reilu kuukausi sitten tein yhden elämäni paskimmista diileistä ja tilasin Sotkasta sängyn.

Sängyn, jonka niin hartaasti toivoin tuovan helpotusta selän kiukutteluun.

Tuolloin en ollut vielä edes töissä.

Selkä oli aamuisin kipeä ja kankea, vaikka illalla nukkumaanmennessä ei ollut.

Sitten aloitin työt, selkä meni parissa kolmessa viikossa totaalisen paskaksi.

Kaikki tekeminen sattui, hengitys ei kulkenut.

Nukuin sohvalla kolme yötä uutta sänkyä odotellessa.

Vanha sänky meni ystävälle, joka nukkui patjalla. 

Halusin auttaa. 

Ajattelin tehneeni hyvän työn, hyvän ja kestävän valinnan.

Juu, ei.

Rikoin itseäni sekä aamuin ja päivin töissä, että öisin nukkuessani.

Heräsin kipuihin, jotka puskivat tajunnan läpi kesken unien, aamuyöstä, kun kääntyminen, makaaminen ja istuminen olivat kaikki poissuljettuja vaihtoehtoja.

Gramma panadolia, hetken jos parinkin kärvistely ja takaisin nukkumaan. 

Illalla gramma panadolia, että sain nukahdettua, enkä heräisi kipuun heti aamuyöstä.

Ajattelin, että kunhan totun tähän, asia helpottuu.

Juu, ei.

Menin Sotkaan nukuttuani tuossa viskoelastisessa helvetissä kuukauden.

Kerroin ostaneeni sängyn, nukkuneeni siinä kuukauden ja kärsiväni kovista kivuista, kerroin joutuneeni lopettaa työt, etten ollut enää edes työkykyinen. 

Eikö olisi mahdollisuutta vaihtaa patjaa?

Ei ollut ei.

Kukaan muu ei ollut valittanut, näitä on myyty paljon, myyjällä itelläänkin on se sänky ja ei mitään ongelmaa.

Tonnin sänky, ei vaihto-oikeutta.

Käänsin pääni pois ja kiitin kyynelten alkaessa virrata poskille.

Se oli jotenkin kaikkien muiden henkilökohtaisten pettymysten päälle viimeinen tikki.

Ajoin rantaan, kävelin laiturille, istuin alas ja itkin.

Itkin kipua, itkin ahdistusta.

Missä kohtaa mun elämästä tuli tälläistä?

Missä kohtaa mä menetin suunnan?

...Vai oliko sitä ylipäätään edes ollut?

Mitä mä nyt teen?

Elän kivun kanssa.

Elän pettymysten kanssa.

Elän ahdistuksen kanssa.

Yksin.

En tiedä, onko tää ollut ylipäätään liian rankka vuosi, vai onko tää vain nyt kaikkien viimeaikaisten sattumien summa.

Mä olen herkkä, vahvasti tunteva ihminen, olen aidosti iloinen muiden ihmisten onnesta, samoin kun olen aidosti pahoillani muiden epäonnesta.

Vielä enemmän mä olen silti pahoillani omasta epäonnestani tällä hetkellä.

Kai sen verran itsekäs saa olla?

Ystävä kysyi hiljattain multa, mitä mieltä mä oon itestäni.

Mä vastasin puolitotuudella. 

En mä pystynyt muodostamaan sanoja totuudesta, saati sanomaan niitä ääneen.

Todellisuudessa mä oon omasta mielestäni epäonnistunut, rikkinäinen ja yksinäinen ihminen, vailla suuntaa tai määränpäätä, ajelehtimassa sinne tänne tietämättä mitä mä elämältä haluan.

Mitä mä voin haluta.

Kadehdin niitä, jotka tietää, minne ne on menossa.

Niitä, joilla on joku, jonka kanssa jakaa se matka.

Ja silti mä oon onnellinen niiden puolesta. 

Ihmettelen vaan, miksen mä ansaitse sitä?

Tottakai, kaikilla on hetkiä, jolloin ei nappaa, jolloin ahdistaa. 

Tottakai muillakin on kipuja, en väitä olevani ainoa kärsivä ihminen maailmassa.

Joskus on sanottu, että mun ongelmat on mitättömiä, että ne on suorastaan luksusta. 

Aihe oli toinen, mutta ahdistuksen määrä vakio.

En osaa vieläkään suhtautua siten, että tää olisi luksusta.

Toki, välillä lenkillä kun mihinkään ei satu, ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta, tajuan olevani onnellinen, ihan vaan siitä että oon siinä.

Kiitollinen siitä että oon elossa. 

Että mulla on kuitenkin koti, johon palata.

Mutta se ei oo se koti, minkä mä haluan.

Mä elän vanhempieni siivellä ja se on ahdistavaa, se on noloa ja se on turvallista ja lohdullista - kaikkia yhtäaikaa.

Rimpuilen ja säntäilen, yrittäen luoda oman polkuni, pystymättä kuitenkaan päästää irti tutusta ja turvallisesta.

Koska ei ole töitä, ei ole rahaa.

En mä luovuta. 

Imen voimaa ja lohtua muutamasta viisaudesta, niistä, jotka on ikuisesti mun iholla. 

Muistuttamassa, että aina on toivoa, että tieto lisää tuskaa, että elämä on elämistä, rakastamista, kärsimistä ja lopulta se loppuu.

Never Lose Hope

Ignorence Is Bliss

Live Love Burn Die

Ehkä mä katson tätä aikaa vuoden päästä ja tajuan, miksi näin piti olla.

Ehkä mä voin katsoa taakse ja hymyillä ihan vaan, koska mä selvisin.

Kyllä mä selviän, aina, jotenkin.

Ensimmäinen askel on saada kaikki tämä pois sydämeltä, keventää hiukan mieltä.

Purkaa tuntoja, hengittää pikkuisen syvempään.

Elämä on.

Niinhän siinä sitten kävi, kuten pelkäsinkin.

Selkä sanoi ittensä irti Lidlistä ja minä sitten pakosta perässä.

Kuukauden ehdin olla, sitte oli pakko heittää pyyhe kehään.

Mieli olisi jatkanut, kroppa ei.

Tätä kirjoittaessanikin selkä ja kyynärpää muistuttelevat kivuliaasta olemassaolostaan.

Kiitos tästä Cittarissa paikkansa rikkoneelle - allekirjoittaneelle, joka ei silloin luovuttanut ajoissa.

No, joskus on viisaampaa myöntää tosiasiat ja jättää leikki niille, jotka leikin kestävät. 

Onneksi olen viisastunut kolmessa vuodessa.

Thank god.

Työnhaku siis käynnistyi uudelleen, joten aivan täysin en suostu tosiaankaan luovuttamaan. 

Never Lose Hope

Helppoa ei luovuttaminen ollut, sillä kurkkua kuristi jo siinä kohtaa, kun hyllyttäessäni päässäni valkeni, että ei helvetti, mä en enää pysty tähän. 

Eikä se ollut yhtään sen helpompaa kakistaa ulos.

Päätin kuitenkin toimia heti, ennenkö annan sivuseikkojen pyörtää päätökseni.

 En nimittäin olisi millään halunnut, saati kehdannut lopettaa, koska mitä työkaveritkin ajattelisivat? "Kuukaudenko se vaan jaksoi? Jaa, ei vissiin kiinnostanukkaa, just joo, ihan ihme tyyppi."

Ihme typpi mä oonkin ja olisin ollut sen lisäksi vielä tyhmäkin, jos olisin jatkanut.

Järki kuitenkin sanoi, etten voi jatkaa työtä, joka aiheuttaa silmitöntä kipua vain siksi, etten ehtinyt kunnolla tutustua mukaviin ihmisiin.

Cittarissa nimittäin jatkoin pitkään kivuista huolimatta vain siksi, että siellä oli hyviä tyyppejä. Tyyppejä, jotka olin itse kouluttanut, joista oli sittemmin tullut läheisiä ja joista todella pidin.

Tällaisen surkean itsetunnon omaava tosiaan ajattelee ennemmin, mitä muut ajattelevat (kyllä, jopa mun elämääni liittyvistä päätöksistä), kuin että olitpa fiksu, kun teit terveyden kannalta välttämättömän päätöksen.

Niin tyypillistä. 

Tyypillistä minua.

Tyypillistä suomalaista.

"Kyllä mä jaksan"

"Kyllä se siitä, vaikka sattuukin"

"Mitä muutki ajattelis, enhän minä kehtaa näin pian lopettaa"

Ensinnäkin, en jaksa, en enää kun paikat on jo hajalla. 

Toiseksi, ei se siitä. 

Kolmanneksi, työkaverit vaikuttivat todella olevan pahoillaan mun puolesta, eikä kukaan näyttänyt kyseenalaistavan, kun saivat tietää syyn lopettamiselleni.

Kas kummaa, olipa odottamatonta.

Ihmisiä me vain ollaan, ei koneita.

Tuntevia, fyysis-psyykkisiä kokonaisuuksia.

Se, että ei halua tuottaa pettymystä toisille, on jossain määrin hieno ominaisuus - kunnes se menee oman terveyden edelle.

Viimeisenä päivänä kurkkua kuristi ja itku poltteli silmäluomien takana, kun marssin pukuhuoneeseen pakkaamaan tavaroitani.

Häpeä.

Luovuttaminen.

Hei oikeesti, ei se elämä siihen pääty.

Yhden oven sulkeuduttua, voi toinen avautua.

Harmituksen ohessa vaikeinta oli myöntää itselleen, etten pysty tähän. 

En vaikka muut pystyvät, en vaikka itseäni hentoisemmat pystyvät, en vaikka itseäni vanhemmat pystyvät.

Ehkä kaikkein typerintä on nimenomaan verrata itseään, omaa jaksamistaan toisiin ja heidän jaksamiseen. Kun jälleen kerran me ollaan kaikki yksilöitä.

Kaikki me ollaan erilaisia ja pystytään eri asioihin.

Kaikilla meillä on tarinamme, menneisyytemme ja historiamme, kokemuksemme elämästä, jotka määräävät pitkälti, miten toimimme, miten ajattelemme, miten jaksamme ja miten asioita käsittelemme.

Toisaalta olen ylpeä itsestäni.

Ylpeä, että osasin tällä kertaa laittaa oman hyvinvointini edelle.

Että uskalsin myöntää, etten pystykkään.

Toisaalta olen iloinen, toisaalta on haikeaa ajatella, etten enää vedäkään tuttua työpaitaa päälle, hanskoja käsiin ja marssi kysymään, mistä aloitan?

Harmittaa, etten ehtinyt päästä kunnolla porukkaan.

Mutta hei, jos oikeasti haluaa tutustua muihin ihmisiin, voihan sen tehdä muuallakin, kun työpaikalla.

Ei kai muuta, kuin että elämä on.

Elämä on.

Se on takapakkeja, kehitysaskeleita eteen, välillä joutuu ottamaan pari harppausta taaksepäin, mutta mutkankin kautta voi löytää takaisin oikeaan suuntaan vievälle tielle.

Kiitos kuitenkin Lidlin porukalle mukavista työpäivistä :)